Heipparallaa kaikki! Täällä taas, aivan luvattoman pitkän tauon jälkeen, mutta takaisin kuitenkin.
Ja kiitos teille, jotka olette pitkästä hiljaisuudesta huolimatta vierailleet blogiani kurkkimassa.

Taukoa on tosiaan tullut ja voinen sanoa, että ihan syystä. Elämä kolmen pikku-miehen kanssa pitää äidin liikkeessä aamusta iltaan hyvin tehokkaasti, eikä illalla ole enää virtaa kirjoitella, vaikka haluaisikin. Eikä kevät ole meidän perheen osalta ollut muutenkaan helppo. Kun saavuimme nuorimmaisen kanssa synnäriltä kotiin, sairastui isommat kovaan flunssaan. Ja samaan aikaan miehen oli lähdettävä käymään kotiseuduilla. Eikä aikaakaan, kun myös nuorimmainen sai tuon flunssan. Ehdimme olla vajaan vuorokauden kotona koko perheellä, kun vauva joutui sairaalaan. Rs-virus teki vauvan olon niin kurjaksi ja hengittämisen vaikeaksi, että jouduimme olemaan lähes viikon osastolla. Ei ollut mikään helppo rupeama se. Pojalla oli ikää vajaat kaksi viikkoa ja poloinen niin tukossa kun olla voi. Eikä siinä vielä kaikki. Sairaalassa olomme aikana mieheni isä, koko perheelle niin kovin rakas pappa, nukkui vakavan sairauden uuvuttamana pois. Kuluneeseen kahteen kuukauteen on siis mahtunut myös hautajaisreissu pohjoisempaan Suomeen.
Huolta ja murhetta on siis riittänyt yli omien tarpeiden ja olemmekin yrittäneet hitaasti kasailla elämäämme taas raiteilleen. Palata tuttuihin rutiineihin siinä määrin, kun se pienimmän ja varsin vaativan herran kanssa on ollut mahdollista. Kevät on ollut isommille pojille monella tapaa mullistava ja se näkyy. On tapahtunut asoita, joita lapset ei vielä ihan täysin tajua, vaikka paljon jo ymmärtävätkin.  Paha olo purkautuukin nyt  ja se näytetään pääasiassa minulle. Ja on pakko myöntää, että välillä ei millään jaksaisi. Mutta jospa kesä toisi energiaa ja iloa meille kaikille.

Apujalan suhteenkin on jotain tapahtunut.
Poitsu sai jokinaika sitten uuden jalan. Kerroinkin jossain vaiheessa, että tyngän muoto on aiheuttanut ongelmia varsinkin silikonitupin osalta. Pähkäilyjen jälkeen proteesimestarimme oli päätynyt kokeilemaan uudenlaista yhdistelmää; kahta erillistä tuppia päällekkäin. Ensin jalkaan laitetaan lyhyt, vartavasten pojan jalkaan muotoiltu tuppi, jolla saadaan ns. täytettyä jalan kapea ja tukea tarvitseva kohta. Sen päälle laitetaan tehdasvalmisteinen silikonituppi, joka on senverran pehmyt, että sitä voidaan rullata. Ja siihen sujautetaan sitten proteesi päälle.
Tätä systeemiä testattiin ensin eräälle kouluikäiselle pojalle, mutta hänen kohdallaan se ei onnistunut. Proteesin paikoillaan pysyminen muodotui ongelmaksi. Siitä johtuen mestarimme oli hieman skeptinen asian suhteen, mutta kuinka ollakkaan, meidän poitsun kohdalla homma toimii mainiosti. Proteesi pysyy paikoillaan paremmin kuin aikaisemmin ja sen pukeminen ja riisuminen on huomattavasti helpompaa kuin ennen, vaikka vaiheita onkin enemmän.
Laitan kuvan apujalasta ja sen osista myöhemmin, kunhan saan sellaisen ensin otettua ;)

Pieniä fiksailuja piti viime viikolla käydä pajalla tekemässä, kun kaikki housut alkoivat olla polven kohdalta täynnä reikiä. Syynä tähän oli se, että proteesin reuna ylettyi hieman liian korkealle.
Huomasin myös tuossa, kun lämpöiset kelit hellivät meitä ja ulkona oltiin shortseissa, että proteesi haukkaa sisäänsä melkoisen määrän hiekkaa pojan leikkiessä. Onneksi hiekka jää silikonitupin ja proteesin väliin, eikä näin ollen varsinaisesti haittaa käyttöä. Entisessä mallissa mansetti esti hiekan kulkeutumisen proteesiin, mutta koska nyt sitä ei tarvita, täytyi keksiä muuta. Silikonitupin reunaa voi tarvittaessa kääntää alaspäin, estämään tuo hienkan joutuminen proteesiin, mutta samassa yhteydessä hiekka tarttuu tupin sitkaaseen sisäpintaan. Tupin voi toki pestä, mutta sen kankainen päällys kestää kuivua jonkin aikaa. Onneksi saamme toisen tehdasvalmisteisen tupin, jotta voimme ulkoilun jälkeen vaihtaa puhtaan tupin, pestä toisen ja antaa kuivua rauhassa.

Ulkoisesti uusi apujalka on luonnollisemman näköinen kuin entinen. Jalkaterän sävy on sama, kun proteesin holkissa, eikä eroa pojan omaan, terveeseen jalkaan juuri huomaa. Poika itse on ollut varsin innoissaan uudesta jalastaan, ja hän kertoilikin siitä mieluusti kaikille. Ja ainakaan vielä ei olla siinä vaiheessa, että jalkaan pitäisi saada jokin kiva kuosi. Mutta luulen, että sekin aika koittaa vielä :)

Saimme myös kovasti odottamamme ajan Lastenklinikalle. Parin viikon päästä käydään ensin röntgenissä ja seuraavana päivänä mennää ortopedin vastaanotolle. Mielenkiinnolla odotan tuota käyntiä ja tietoja siitä, miltä jalka heidän mielestään vaikuttaa. Toivotaan, että kaikki olisi ainakin hyvällä mallilla.

Siinäpä pikaisesti kuulumisia täältä.

Eija