Eilen oli vuorossa jälleen mukava dysmelia-tapaaminen. Tällä kertaa paikkana oli Lasten liikuntakeskus PompIT Keravalla. Ja tälläkin kertaa täytyy lausua iso kiitos järjestäjille! Ihanaa, että jaksatte touhuta näitä. Lapset olivat innoissaan saatuaan taas hyppiä, pomppia, kiipeillä ja juosta sydämensä kyllyydestä. Eikä edes kuumuus tuntunut haitanneen laisinkaan.
Ja oi miten mukavasti paikalla oli taas väkeä. Ihan loistavaa!!!
Huomasin eilen ajautuvani moneenkertaan saman ajatuksen pariin, kun sivummalta seurailin lasten (niin omien kuin toistenkin) iloista kirmailua.
"Vaikka vamma ei ole kenenkään kohdalle toivottavaa, tuo se mukanaan myös valtavan rikkauden."
Kaikki me siellä paikalla olleet olemme joutuneet kohtaamaan erilaisuutta, niin lapset kuin aikuisetkin. Ja voin ainakin omastapuolestani sanoa, että se on varmasti vaikuttanut suhtautumiseen monenlaista erilaisuutta kohtaan ylipäänsä. Ulkoisen erilaisuuden takana voi olla niin monia tarinoita. Eikä kukaan voi ketään katsoessaan tietää, mitä kukanenkin on käynyt läpi.
Olipa tarina taustalla mikä tahansa, se mikä todella merkitsee on tämä hetki.
Eilen huomasin seuraavani lapsia ja sitä kuinka he toimivat eri tilanteissa. Jokaisella on omat "rajoitteensa", mutta jokaisella on myös keinonsa selviytyä. Lapsissa on se ihana rohkeus yrittää.
Eikä varmasti kukaan paikalla olleista lapsista (olipa heillä sitten vammaa, tai ei ) arvostellut toisen tapaa mennä ja tehdä. Siinä hetkessä he olivat kaikki lapsia, joilla oli valtavan kivaa siinä hienossa paikassa, jollaiseen ei monet lapset koskaan edes pääse.
Kun kotimatkalla juttelimme lasten kanssa tapaamisesta ja kysyin omalta dysmelikolta, että onko hänestä kiva tavata muita lapsia joilla on apujalkoja ja/tai -käsiä, nyökytti hän kovasti päätään. Kysyin miksi, mutta kolme vuotias ei osannut oikeen vastata. Esikoinen totesi siihen, etta varmasti siksi, että näkee muidenkin kävelevän eritavalla. Siihen nuorempi totesi, että just siksi.
Esikoinen jatkoi juttua ja totesi, ettei se mitään haittaa vaikka ei oliskaan kättä tai jalkaa, silti voi tehdä ihan samoja juttuja.
Niinpä juuri. Siinäpä se, tapaamisten tärkein tarkoitus.
Ja voi miten hyvää monelle tekisikään olla kärpäsenä katossa noissa iloisissa hetkissä. Nähdä tuo, minkä esikoisemme on tapaamisten myötä sisäistänyt.
Kun illalla sängyssä mietiskelin tuota kaikkea, tuli hassu olo. Miksi kaikki tuntui alussa niin pahalta? Miksi uin niin syvissä vesissä ja olin niin surullinen? Voi kun olisin jo tuolloin osannut nähdä samoja positiivisia asioita joita näen nyt. Mutta olisko prosessi ollut silloin kokonainen?
Tunsin häpeää. Häpeää siitä, että olen kokenut kaiken niin vaikeana ja vieläpä jakanut ajatukseni teidän kanssanne. Mietin, mitä ajattelette minusta? Pohdin jopa sulkevani blogin. Mutta yön yli nukuttuani tuntui paremmalta.
Ilman alun tuntemuksia ei oma prosessini olisi ollut kokonainen. Siksi lakkaan häpeämästä. Tällainen minä olen ja näin minä olen asian käsitellyt.
Pojan oma prosessi on vielä kesken, mutta olen vakuuttunut, että eilisen kaltaiset tapaamiset helpottavat sitä. Ja toivottavasti myös hän näkee erilaisuutensa joskus rikkautena.
Eija
