Yli vuosi! Viimeisestä postauksestani on todellakin kulunut yli vuosi! Sitä on vaikea tajuta. Aika tuntuu nykyisin suorastaan kiitävän. Tuosta valtavasta tauosta huolimatta minä olen yhä täällä. Olen ollut koko ajan ja tuntenut monta syyllisyyden pistoa sisälläni, koska en ole kirjoittanut.
Näen, että teitä ihania lukijoita on ollut koko tämän pitkän ja hiljaisen vuoden!!!! mittaisen tauon ajan. Olen siitä iloinen ja kiitollinenkin. Toivon koko sydämestäni, että vuodattamastani ajatustenvirrasta on ollut hyötyä edes jollekin teistä tavalla tai toisella.
Syitä tähän pitkään taukoon ei tarvitse keksiä tai kaivella. Viimeisen postauksen jälkeen elämässämme on tapahtunut mullistuksia ja pääosin positiivisia sellaisia.
Ensiksikin olemme muuttaneet. Pian siitä on vuosi, kun kannoimme tavaramme nykyiseen kotiin, joka sijaitsee edelleen uudellamaalla. Rohkenimme ottaa sen askeleen ja asettua pienemmälle paikkakunnalle, huomattavasti pienemmälle. Ja toistaiseksi ainakin olemme olleet enemmän kuin tyytyväisiä päätökseemme.
Muistan pelänneeni joskus sitä miten pienessä paikassa mahdettaisiin suhtautua pojan erilaisuuteen. Ja ilokseni voin todeta, että ainakin tähän mennessä pelkoni on osoittautunut turhaksi.
Poitsu itse on hyvin avoimesti kertonut ja esitellyt erilaista jalkaansa esim. kerhossa ja saanut positiivisen vastaanoton. Muiden ikäistensä lasten mielestä proteesi on suorastaan super magee!
Ja jaksan vahvasti uskoa, että hän pääsee myös hyvin mukaan paikalliseen harrastustoimintaa, mikäli tahtoo. Vielä ei ole selkeää innostumista tai halua ilmaissut. Katsotaan joskos vaikka syksyllä saataisiin innostettua jonkin kivan harrastuksen pariin.
Uusi koti on tuonut mukanaan myös oman pihan, jossa on tilaa mennä ja temmeltää. Ja sitä tämä meidän trio on todellakin tehnyt. Pihalla on pyöräilty, pelattu, hiihdetty, potkulautailtu, hypitty keinusta, kiipeilty... ihan kaikkea mitä 4 vuotiaan lapsen nyt olettaa ulkona keksivän. Ja jalka ei ainakaan ole ollut hidasteena.
Yksi isoimmista kysymyksistä muuttoa pohtiessamme oli se, että saammeko pitää edelleen tutuksi tulleen proteesipajan ja säilyykö kaikki muutenkin ennallaan. Ja kyllä, kaikki pojan jalkaan liittyvä on aivan kuten ennenkin.
Juuri viimeviikolla kävimme pajalla sovittelemassa uutta proteesia. Entinen oli taas auttamattomasti pieni ja ns. loppuun ajettu. Kovasta käytöstä kertonee mm. se, että jalkaterä oli murtunut. Se jos mikä sai proteesimestarimme hymyilemään tyytyväisenä. Parempaa palautetta ei kuulemma voi saada kuin loppuunsa kulutetut proteesit.
Uusi jalka saatanee vielä tämän viikon aikana. Se kun jäi vielä viimeiseen viilaukseen.
Suhteellisen hyvin on muutenkin jalan kanssa mennyt. Pituuseroa on tullut lisää, mikä on ollut ihan odotettavissakin. Myös tyngän pää on kasvun myötä leventynyt, mikä tuo haastetta proteesin valmistukseen, sillä sääressä ei samaista "leventymistä" ole tapahtunut. Mutta hyvin on tuokin saatu ratkaistua kahdella erillisellä silikonitupilla. Alle laitetaan yksilöity pieni tuppi ja päälle tehdasvalmisteinen. Jatkossa voi olla, että tullaan käyttämään vain yksilöityä tuppia, mutta vielä toistaiseksi pysyttiin hyväksi havaistussa ratkaisussa.
Ainut "huolen aihe" on pojan polvi, joka ei enää suoristu kokonaan. Seuraavalla kontrollikäynnillä sairaalassa on tarkoitus selvittää syy siihen. Onko syy lihaksistossa ja sen jäykkyydessä vai onko se rakenteellinen ongelma. Sen mukaan katsotaan sitten mitä asialle tehdään vai tehdäänkö vielä mitään.
Iho ongelmiakaan ei pahemmin ole ollut, jos jätetään pois laskuista perus kuivuminen pakkasten aikaan. Ja nyt seuraillaan tyngän pohjaan muodostunutta pientä ja terävää kovettumaa ja yritetään päästä siitä eroon ennen kuin vaivaksi asti muodostuu. Mutta siis varsin hyvin on mennyt.
Ja mitä tulee pojan omaan suhtautumiseen jalan suhteen, niin siinä on mielestäni edistytty entisestään. Enää en huomaa hetkiä, jolloin hän jalkaansa piilottelisi, ennenmminkin päin vastoin. Mielenkiinnolla (ja pienellä jännityksellä) odotan mitä tulevaisuus tuo. Eskariin meno lienee se seuraava isompi steppi, missä asiaan tulee uusia näkökulmia. Esikoisen eskaritaivalta seuraavana olen huomannut tuon iän olevan otollinen itsensä ja ympäröivien ihmisten tarkkailuun ja vertailuun. Onneksi se ei aika ei koita vielä tänä syksynä poitsun kohdala. Esikoisen koulun aloituksessa on ihan riittävästi uutta.
Ja jotain muutakin uutta on perheesämme tapahtumassa tässä lähiaikoina. Nimittäin parin kuukauden kuluttua meitä pitäisi olla yksi enemmän. Tässä siis toinen syy, että blogin pariin palaaminen on hieman kestänyt. Pahoinvoinnit, väsymykset ja kolotukset kaiken arjen pyörittämisen lisäksi on kelvannut tekosyyksi jättää jotain pois ohjelmistosta. Mutta tosiaan hieman ennen juhannusta olisi pienen ihmisen arvioitu tulevaksi. Ja mikäli ultrannutta kätilöä ja omaa silmää on uskominen, niin katraamme kasvaa neljännellä pojalla. Saa siis nähdä miten tiiviisti tänne ehdin kirjoittelemaan, mutta vakaa aikomus on kuitenkin "hieman" tiivistää kirjoittelu tahtia :)
Ihanaa kevään jatkoa/ kesän odotuste teille kaikille. Toivotaan, että pian lämpenee!
Ja kiitos niistä muutamista sähköposteista, joita olen teiltä saanut. Minuun saa ottaa aina yhteyttä sähköpostitse, jos tuntee tarvetta sanoa, tai kysyä jotain. Ja toki kommentteja saa jättää. Se olisi suorastaan toivottavaa ja motivoivaa.
Lämpimin terveisin Eija
