torstai 8. syyskuuta 2016

Menneen kesän kuulumisia

Heippa! Minä täällä taas!

Kesä mennä hurahti ja nyt ollaankin jo tukevasti syksyn puolella. Ilmat on kuitenkin olleet vielä varsin kesäiset ja sehän vaan passaa. Ovat saaneet lapsukaisetkin jatkaa kirmaamistaan ulkona vielä varsin mainiosti.

Kuten jo sanoin, kesä tosiaan suorastaan hurahti ohitse. Alkukesä meni allekirjoittaneet osalta tuskaillessa iso masun kanssa. Mitään ei jaksanut tehdä, enkä mihinkään taipunut.
Kesäkuun puolessavälissä pikkuinen sitten syntyi ja talossamme miesvalta vahvistui yhdella pienellä miehellä.
Kaikki oli vauvalla suureksi helpotukseksemme hyvin. Vaikka tässä neljännessä raskaudessa osasinkin olla hieman vähemmän murehtimatta sitä, niin kyllä synnytyksen lähestyessä taas nosti vahvasti päätään se pelko, että onko ne kaikki varpaat ja sormet olemassa. Mutta lopulta kaikki kävi niin nopeasti, että ei siinä ehtinyt juurikaan miettimään. Hyvä, että ehti edes käsittää, että vauva tosiaan syntyy.
Ihanassa vauvakuplassa on siis eletty koko perhe, vaikka koliikki-itkut ovatkin raikuneet. Onneksi pahimmat itkut on nyt helpottamaan päin ja tätänykyä meillä on varsin hyväntuulinen vauva, ainakin niin kauan, kun joku jaksaa hänen kanssaa höpötellä.
Ja hiljalleen alkavat myös rytmit löytää uomiinsa, joten elättelen toiveita, että pääsisin myös koneen ja kirjoittamisen ääreen tiheämmin.

Monenmoista kirjoitettavaa onkin pyörinyt mielessä. Uuden vauvan syntymä on luonnollisesti herättänyt niitä tunteita ja muistoja, joita silloin viisi vuotta sitten kävimme läpi. Onpa jopa muutamaan kertaan tullut oikeen surku, kun on ajatellut, että yksi joukostamme ei saanut niitä kahta tervettä jalkaa. En ole kuitenkaan ehtinyt suuremmin jäädä kiinni noihin fiiliksiin kaiken keskellä. Ajattelinkin joku päivä istahtaa alas ja palata ajassa taaksepäin. Ehkäpä tekin saatte osanne tuosta muistelosta sitten.

Poitsun kesä on mennyt ihan suht kivasti. Vauhtia on piisannut sen verran, että onpa proteesiin vaihdettu jalkaterä jo kahdesti (!!!!!)  kesän aikana. Ensimmäisellä kerralla jalasta alkoi kuulua kummallinen napsahtelu ja pienen tarkastelun jälkeen huomasimme, että jalkaterä taipuu ihan siitä nilkan edestä. Jalkaterän sisältä oli irrronnut/katkennut jokin osa ja sen seuraksena rakenne oli murtunut sisältä. Ei muuta kuin uusi tilalle.
Ja parisen viikkoa sitten poitsu tuli itse illalla näyttämään muutaman viikon käytössä ollutta jalkaansa ja se näytti tältä.




Ja tottahan toki sattui olemaan juurikin perjantai ilta ja paja viikonloppuna kiinni (ellei ole erikseen sovittu käyntiä lauantaille). Ei auttanut muuta kuin pistää pieni paniikkiviesti kuvineen proteesimestarille. Ja eipä aikaakaan, kun hän soitti takaisin ja kertoi laittavansa tilauksen uudesta jalkaterästä hetimmiten menemään ja samalla ohjeisti miehelle pika-apua tilanteeseen. Ja mikäpä sen parempi pika-apu kuin ilmastointi teippi. Nauroimmekin, että se mitä "jesari" ei korjaa, on todellakin rikki.



Mutta aivan loistavasti tuo teippaus pitikin jalan kasassa. Vähän jouduin muistuttelemaan poitsua, että ne kovimmat potkut kannattaa jättää pariksi päiväksi, mutta ihan normaalin menon se kyllä kesti. Uusi jalkaterä oli pajalla tiistaina, mutta keksiviikkoon asti mentiin teipatulla mallilla.
Arvailujen varaan jäi se, että oliko kyseessä jalkaterässä oleva valmistusvika, vai miksi se niin nopeasti murtui. Toki kyseessä voi olla, joku pikkuisen "rajumpi tapaturma", mikä proteesiin on kohdistunut, mutta eihän sitä nyt äidille ja isälle kerrota.

Oma mielipiteeni on näiden kahden rikkoutuneen jalkaterän jälkeen ja hieman loikkivaksi muuttuneet kävelyn perusteella se, että jokin ei nyt ole ihan kohdallaan.
On siitä pajallakin puhuttu, että jostain syystä nyt on hieman hankalaa saada apujalkaa sopivan pituiseksi ja jalkaterän asentoa hyväksi. Ja syykin on tavallaan selvillä ja se on se polvi, mikä ei suoristu.
Vaikea selittää mikä siinä muodostuu ongelmaksi, mutta jotakuinkin se menee niin, että...
kun poitsu seisoo jalat suorana ja vieretysten, tarkoituksena katsoa, että lantio olisi suorassa, tulee apujalasta tavallaan liian pitkä, koska sillä kompensoidaan se "pikkujalan" polven suoristumattomuuskin. Ja näin ollen se on sitten kävellessä ehkä hivenen pitkä. Ja siksi poika ikäänkuin loikkaa kävellessään, ettei kompastuisi.
Mutta jos tuota pidennystä ei tehdä, niin sitten lantio, ja sitä mukaa koko poika, on vinossa ja kävelystä tulee ontuvaa. Tuota ongelmaa on sitten korjattu nostamalla jalkaterää hieman ns. pystyyn (varpaita taivasta kohti) jolloin varpasiin ei niin helposti kompastuisi.
Odottelemmekin nyt kuumeisesti aikaa Lastenklinikalle kontrolliin. Suunnilleen elo-syyskuun aikana sen olisi määrä postilaatikkoon kolahtaa, mutta jos ei nyt viikon parin sisään tule, niin sitten on jo soiteltava. Jokatapauksessa siellä täytyy saada selville se, miksi polvi ei enää suoristu ja ennenkaikkea se, että mitä sille voidaan tehdä. Fysioterapia nyt ainakin tullee kysymykseen.

Mutta muutoin on tosiaan ihan kivasti mennyt. Muutamina öinä on valitellut jalkasärkyä, mutta kuulostaa ihan perus kasvukivuilta ja viimeistään särkylääkkeellä on helpottanut. Ihokin on ollut tosi hyvä. Tyngän päähän muodostunut kovettuma (tai mikä ikinä olikaan) saatiin hoidettu pois, eikä uutta ole ilmestynyt.

Keäsän aikana on ollut hauska huomata myös se, miten poitsu osaa itse suhtautua huumorilla erilaiseen jalkaansa. Yhdet kesän parhaista nauruista saatiin, kun poika kaatui pihassa pyörällään. Kuului iso rymähdys, mutta sitä ei seurannut valtavaa itkua ja parkua. Varovaisesti aloin kyselemään, että kävikö pahasti, vai saiko vain ylpeys kolhuja? Poika alkoi nauraen voivotella, että kävi tosi pahasti. Oikeen tosi pahasti. Menin katsomaan, niin apujalka oli kääntynyt kokonaan toisinpäin ja varpaat osoitti taakse. Näin sielunisilmin samanlaisen tilanteen, mutta sillä erotuksella, että paikalle sattuisi joku asiasta tietämätön. Voi apua! No ehkäpä poitsu osaisi jättää silloin leikin sikseen, toivottavasti.




Olipa kiva taas istahtaa koneelle pitkän tauon jälkeen. Jospa minä istahtaisin tähän useamminkin :)

Syysterkuin Eija!