Leikkauspäivä

Leikkauspäivän aamu oli juuri sellainen mitä olin kuvitellut. Takana oli huonosti nukuttu yö, mutta silti kellon soidessa olin hereillä heti. Olo oli kurja ja mieli harmaa, mutta ei kärsinyt ajatella sitä. Kuin koneenlailla tuli hoidettua aamutoimet ja pakattua vielä viimeiset tarvittavat tavarat mukaan. Mitään ei puhuttu, mitään ei ajateltu.

Automatka sairaalaan sujui hiljaisuuden vallitessa. Rinnassa oli puristava tunne ja jo katse miehen kasvoihin kertoi sen, että sama tunne oli myös hänellä. Poika poloinen ei itse vielä ymmärtänyt minne oltiin menossa, vaan naureskeli iloiesti takapenkillä, eikä edes nälkä tai jano tuota päivänsädettä haitanneet.

Menimme paikkaan, jonne esikäynnillä edellisenä päivänä oli käsketty tulemaan. Vielä tuossa vaiheessa ei ollut tietoa siitä, saisiko meistä toinen jäädä pojan kanssa sairaalaan. Onneksi meidän ei tarvinnut olla epätietoisuudessa kauaa, sillä meitä tultiin hakemaan juuri sinne, missä yöpyminen oli mahdollista. Se oli helpotus se!!!

Meidän ei tarvinnut odotella kovinkaan kauaa, vaan pian poika saikin jo esilääkkeen. Jo viidessä minuutissa meidän muutenkin aurinkoinen poikamme muuttui ensin suorastaan hilpeäksi ja tasapaino ja kontrolli alkoi muutenkin hävitä. Pian hän rentoutui ja näki selkeästi kaiken kahtena. Sitten olikin jo aika lähteä. Olin siihen mennessä tirauttanut jo parit kyyneleet, mutta matkalla anestesia- ja leikkausosaston ovelle, kurkussa oli niin valtava pala, että sen nieleminen meinasi lamaannuttaa hengityksen. Ja kun hoitaja sanoi, että on aika sanoa heipat ja antaa pusut, ei kyyneleitä enää voinut pidättää. Se oli ihan kamala hetki. Sinne meidän pieni iloinen poikamme meni ja kun hänet seuraavan kerran näkisimme, ei hänellä olisi enää toista jalkaterää. Se sattui, se sattui jotenkin niin syvälle.

Lähdimme heti itse pois sairaalalta. Istuimme autoon ja ajoimme...jonnekkin. Päädyimme läheisen huoltoaseman pihaan (en itse muista matkasta mitään. onneksi mies ajoi) ja istuimme vain autossa tuijottaen ei mihinkään. Tuossa vaiheessa tuntui, ettei itku varmasti lopu ikinä. Ja vielä tuossa vaiheessa mielessäni oli ajatus, että päätös oli sittenkin väärä. Tai sanotaanko näin, että järki tiesi pätöksen oikeaksi, mutta tunteet ei.
Minulla ei ole aavistustakaan siitä kuinka kauan aikaa meni, ennen kuin lähdimme pihasta pois.

Pikkuhiljaa alkoi järki jotenkuten juosta ja tajusin käydä jo kaupassa ostamassa itselle eväitä osastolla oloa varten. Ja sieltä päädyimme ajelemaan meren rantaan, jonne jäimme hetkeksi taas autossa istuskelemaan. Onneksi olin ottanut mukaan käsityön, sillä siihen keskittyminen sai ajan kulumaan edes hieman nopeammin.
Saimme sairaalasta lähtiessämme arvion siitä, monelta poika mahdollisesti siirrettäisiin heräämöön ja soittelimmekin osastolle ja tiedustelimme asiaa. Vielä tuolloin poika oli leikattavana ja puuduttava odotuksemme jatkui.

Kun lopulta oli se hetki, että olimme jo osastolla ja hoitajat sanoivat lähtevänsä hakemaan poikaa, tuli hetkellinen paniikki. Sydän takoi tuhatta ja sataa, eikä oikein tiennyt miten päin olla. Yhtäaikaa oli palava halu saada poika lähelle, mutta samaan aikaan pelotti ihan suunnattomasti. Mietimme kuinka peiton alle uskaltaakaan kurkata. Sitä meidän ei tarvinnut kauaa miettiä, sillä pian hoitajat työnsivät sänkyä, jossa meidän rakas, vielä hieman uninen poikamme makasi tärkeämpääkin tärkeämpi unilelu kainalossaan ja pieni tynkäjalka oli nostettu kohoasentoon tyynylle ja oli siinä nähtävissämme heti.
Se riipaisi syvältä. Se tuntui pahalta. Se aiheutti melkein yökkäysreaktion. Mutta se meni hetkessä ohi.

Ensimmäinen ilta sairaalassa oli raskas. Poika oli ymmärrettävästi kipeä ja hieman sekavakin. Pojasta lähti pieniä letkuja sinne ja tänne. Oli ihan kamalaa katsoa omaa lastaan, joka itki kipua ja jonka jalassa olevan sidoksen läpi tihkui hieman verta. Oli vaikea hyväksyä sitä, että oli itse antant luvan tehdä läpselleen sen, mitä oli tehty. Ja varsinkin siinä vaiheessa, kun mies lähti kotiin esikoisen ja häntä hoitamaan tulleen mummin luo, tuli se kamala tunne siitä, etten taida kestää.

Mutta onneksi kipulääkkeet ja leikkauksen yhteydessä laitettu puudutus toimivat ja poika rauhoittui nukkumaan ja nukkui yönsä ihmeellisen hyvin. Oma uni siinä vieressä lattialla patjalla maaten oli pinnallista ja katkonaista. Mieli oli jotenkin tyhjä.

Nöyrä toivomus!

Blogi on ollut suljettuna hetkisen ja siihen on syynsä. Silloin, kun päätin alkaa tätä kirjoittamaan, oli minulla kaksi pelkoa. Toinen niistä oli se, että joku tuomitsee minut siitä, kuinka pojan tilanteen koen ja toinen se, että muutamat henkilökohtaisessa elämässä merkittävät ihmiset löytäisivät tiensä tänne ja lukisivat ajatuksiani. Se miksi en joidenkin ihmisten halunnut tänne löytävän, johtui vain siitä, että halusin suojella heitä. En halunnut heidän tietävän sitä kaikkea mitä käyn mielessäni läpi, sillä tiedän sen olevan heille raskasta.

Muutamasta sattumuksesta johtuen nuo ihmiset kuitenkin löysivät tiensä tänne ja pääsivät käsiksi niihin ajatuksiin, joihin en olisi halunnut. Se tuntui pahalta. Samalla tajusin toisenkin syyn sille, miksi en olisi halunnut heidän tietävän koko blogista mitään. Se oli se, etten halunnut heidän muuttavan käsitystään asioista lukemansa perusteella.
Heti kun sain tietää, että nuo ihmiset ovat löytäneet tänne, minut valtasi suunnaton kiukku. Ja siltä seisomalta päätin sulkea blogin. Päätin, etten enää ikinä ole niin typerä, että ryhdyn moiseen uudestaan. Olin vihainen itselleni, sillä olin oikeasti kuvitellut, että näin ei tule käymään.

Kuluneen viikon olen sulatellut asiaa mielessäni. Olen miettinyt, että jatkanko kirjoittamista vai lopetanko ja pidän ajatukseni vain omassa päässäni. Olen ollut välillä toista mieltä ja sitten taas toista. Ja voi kuulostaa suureelliselta, mutta kulunut viikko on ollut minulle raskas. Se on ollut raskas siitä syystä, että olen kokoajan tuntenut pakottavaa tarvetta kirjoittaa, mutta en ole antanut itselleni lupaa. Ajankohta tälle on ollut mitä huonoin, sillä pojan leikkaus on jo muutaman päivän kuluttua ja ajatuksia risteilee päässä enemmän, kuin paljon.

Nyt sitten päätin, että jatkan entiseen malliin, tai ainakin pyrin siihen. Toivon voivani kirjoittaa edelleen ilman, että ajattelen liikaa sitä kuka tätä lukee ja mitä kukanenkin ajattelee. Koitan olla se mitä minä olen ja kertoa asiat niin kuin ne on.
Nyt esitänkin toivomuksen erityisesti niille eräille, jotka varmasti tietävät itse ketä tarkoitan, että älkää lukeko, jos tuntuu pahalta ja kysykää minulta asioista suoraan jos joku jää vaivaamaan. Ketään en voi varsinaisesti kieltää tätä lukemasta, mutta toivon, ettei kukaan tuomistse minua sen takia mitä teen tai tunnen. Tämä on vaan juuri se tapa, jolla käsittelen asiaa ja tämän avulla minun on helpompi olla.

Eija