En todellakaan väitä, että olisin koskaan ollut hyvä kirjoittamaan. Oikeaoppisuudesta nyt puhumattakaan. Mutta kirjoittaminen on ollut minulle luonnollista. Sanoa ei ole tarvinnut pakottaa, vaan ne ovat tulleet helposti ja luontevasti. Ikäänkuin ajatuksen virta olisi muuttunut kirjaimiksi.
Viimeaikoina koko kirjoittaminen on ollut todella takkuista. Vaikka päässä on risteillyt ajatuksia ja paljon ihan konkreettisiakin asiota olisi kerrottavana ollut, en ole saanut sanan sanaa näytölle.
Osansa tähän on varmasti väsymyksellä. Väsymyksellä tähän loputtomaan, synkkään ja surkeaan syksyyn. Väsymyksellä tavalliseen kotiäidin arkeen, jossa selvitellään veljesten riitoja ja taistellaan uhmaikäisen kanssa. Väsymyksellä raskauden mukanaan tuomiin lieveilmiöihin, kuten kolotuksiin, liian aikaisiin supistuksiin jne. Kaikista näistä, ja varmaan monista muistakin syistä, on kirjoittaminen jäänyt.
Kertomatta on jäänyt monia asiota. Kuten se, että kävimme taannoin rakenne-ultrassa ja siellä kaikki vaikutti olevan ihan mallillaan. Kokenut kätilö tutkiskeli kaiken huolellisesti, eikä mitään hälyyttävää ilmennyt. Jalkoja ja käsiä tutkittiin erityisen huolellisesti ja me kaikki paikallaolijat tulimme hyvin vakuuttuneiksi siitä, että kaikki oli kohdallaan. Mutta siitäkin huolimatta mielessä on ajatus siitä, ettei sitä voi koskaan tietää varmaksi. Joten odotellaan nyt siihen saakka, että saadaan tuo villisti myllertävä pienokainen toivottavasti onnellisesti maailmaan.
Ultran jälkeen mielessä tuli pyöriteltyä ajatusta siitä, että entä sitten, vaikka uudelta tulokkaaltakin puuttuisi varpaat, tai jotain muuta. Varmasti me häntäkin rakastaisimme ihan yhtä valtavasti joka tapauksessa. Mutta kaikkien ristiriitaisten ajatusten syövereistä sitä onnistui kaivamaan ajatuksen siitä, että tervettä lasta toivoo kuitenkin enemmän lapsen itsensä takia, kuin oman itsensä.
Käytännön asiotakin on tapahtunut. Poika sai uuden proteesinsa. Tai uutta siinä on silikonituppi ja proteesin holkki-osa. Päädyimme käyttämään vanhaa jalkaterää huolimatta siitä, että se on lyhyempi kuin terveen jalan. Ja se on kulunut ja pinttynyt. Syynä päätökseen oli se, että pienempi jalkaterä on helpompi saada pujotetuksi talvisaappaisiin. Lasten kenkien suuaukot kun osaavat olla välillä varsin kapeita.
Poika on silminnähden iloinen uudesta jalastaan. Se pysyy paremmin paikoillaan, eikä mansettiakaan aina tarvita. Edellinen alkoi olla jo liian pieni, eikä enää ollut miellyttävä pitää. Poika tahtoikin olla kotona paljon ilman apujalkaansa. Mutta nyt mennään taas täysillä, kahdella jalalla :)
Siinä ehkä päälimmäisiä asioita, joita on ollut ajatuksena kirjoitella, onnistumatta siinä kuitenkaan. Pahimmat tunnekuohut asian suhteen ovat (ainakin toistaiseksi) takana ja arki rullaa painollaan. Enää ei ole niin suurta tarvetta vuodattaa tuntojaan.
Ystäväni kysyi minulta vasta, että surenko vielä pojan jalkaa? Ei, en voi sanoa enää surevani sitä. Se aika meni. Mutta harmittaa se yhä. Se harmittaa ihan jokapäiväisissä asioissa ja pienissä hetkissä.
Mutta koen tärkeäksi kirjoittaa myös niistä hyvistä ja tavallisista asioista. Siksipä en ajatellut kirjoittamista lopettaa. Vaan jatkaa sitä siinä määrin, kun voimat antavat myöden ja se tuntuu mielekkäältä.
Lähiaikoina keskittymiseni on varmasti enemmän tulevan joulun odotuksessa ja siihen liittyvien valmistelujen tekemisessä. Kaiken väsymyksen keskellä koitan iloita ja nauttia pienistä hetkistä. Touhuta poikien kanssa mukavia juttuja ja antaa heille nyt paljon aikaa, kun se on vielä mahdollista ennen kuin pieni ihminen tulee ja tuo mukanaan uuden arjen.
Kiitos kun olette jaksaneet runsain joukoin vierailla blogissani,vaikkei täällä paljoa ole tapahtunutkaan. Toivottavasti teette niin jatkossakin.
Mukavaa alkanutta viikkoa kaikille ja palaillaan taas asiaan!
Eija
maanantai 25. marraskuuta 2013
maanantai 11. marraskuuta 2013
Kysymyksiä ja vastauksia
Olen täälläkin mainunnut jo useaan kertaan, että ajoittain tulee mieleen kysymys miksi.
Nyt, kun matkaa on takana jo enemmän, paljon asioita on tapahtunut ja paljon tunteita on käsitelty, ei enää mieti sitä miksi meille. Sitä on antanut itselleen vastauksen. Koska me kestämme ja selviydymme. Koska me rakastamme ja huolehdimme.
Nyt huomaan kysyväni, että Miksi juuri hänelle?
Kysymys tulee mieleen nykyisin usein silloin, kun katson poikaa, joka tahtoo kovasti pukea vaatteensa ja kenkänsä itse, mutta apujalan kohdalla homma ei onnistu. Poika ei tahdo apua, vaan yrittää sinnikkäästi itse. Kun hän lopulta huomaa, ettei mitenkään saa pujotettua kenkää jalkaansa, huokuu hänen olemuksestaan valtava pettymys ja turhautuminen. Toisinaan kengät tai housut lentävät mielenosoitukselliseti rääkäisyn saattelemana. Toisinaan poika kuitenkin vain laskee katseensa alas ja tuhahtaa hiljaa. Se särkee äidin sydämen uudestaan ja uudestaan. Olen varma, että omassa mielessään poika kysyy tuota samaa kysymystä kuin minäkin. Se kysymys on VIELÄ sanaton.
Silloin on vain nieltävä se sisällä aaltoileva kiukku, jota ei voi suunnata keneenkään. Ei ole ketään ketä syyttää. On yritettävä päästä auttamaan siten, että poika voi kokea suoriutuvansa itse mahdollisimman paljosta. On kokeiltava yhdessä eri tapoja onnistua. On kehuttava niistä pienistä onnistumisista, kuten apujalan kengän tarrojen kiinnityksestä.
Kahdessa vuodessa olen onnistunut antamaan itseäni tyydyttävän vastauksen kysymykseen miksi meille. Nyt täytyy alkaa opettelemaan vastaus kysymykseen miksi juuri hänelle. Vastauksen on tyydytettävä ensin minua ja meitä. Vasta sitten voin vastata pojalle, jonka kysymys ei enää niin kovin kauaa ole sanaton.
Nyt, kun matkaa on takana jo enemmän, paljon asioita on tapahtunut ja paljon tunteita on käsitelty, ei enää mieti sitä miksi meille. Sitä on antanut itselleen vastauksen. Koska me kestämme ja selviydymme. Koska me rakastamme ja huolehdimme.
Nyt huomaan kysyväni, että Miksi juuri hänelle?
Kysymys tulee mieleen nykyisin usein silloin, kun katson poikaa, joka tahtoo kovasti pukea vaatteensa ja kenkänsä itse, mutta apujalan kohdalla homma ei onnistu. Poika ei tahdo apua, vaan yrittää sinnikkäästi itse. Kun hän lopulta huomaa, ettei mitenkään saa pujotettua kenkää jalkaansa, huokuu hänen olemuksestaan valtava pettymys ja turhautuminen. Toisinaan kengät tai housut lentävät mielenosoitukselliseti rääkäisyn saattelemana. Toisinaan poika kuitenkin vain laskee katseensa alas ja tuhahtaa hiljaa. Se särkee äidin sydämen uudestaan ja uudestaan. Olen varma, että omassa mielessään poika kysyy tuota samaa kysymystä kuin minäkin. Se kysymys on VIELÄ sanaton.
Silloin on vain nieltävä se sisällä aaltoileva kiukku, jota ei voi suunnata keneenkään. Ei ole ketään ketä syyttää. On yritettävä päästä auttamaan siten, että poika voi kokea suoriutuvansa itse mahdollisimman paljosta. On kokeiltava yhdessä eri tapoja onnistua. On kehuttava niistä pienistä onnistumisista, kuten apujalan kengän tarrojen kiinnityksestä.
Kahdessa vuodessa olen onnistunut antamaan itseäni tyydyttävän vastauksen kysymykseen miksi meille. Nyt täytyy alkaa opettelemaan vastaus kysymykseen miksi juuri hänelle. Vastauksen on tyydytettävä ensin minua ja meitä. Vasta sitten voin vastata pojalle, jonka kysymys ei enää niin kovin kauaa ole sanaton.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)