Olen täälläkin mainunnut jo useaan kertaan, että ajoittain tulee mieleen kysymys miksi.
Nyt, kun matkaa on takana jo enemmän, paljon asioita on tapahtunut ja paljon tunteita on käsitelty, ei enää mieti sitä miksi meille. Sitä on antanut itselleen vastauksen. Koska me kestämme ja selviydymme. Koska me rakastamme ja huolehdimme.
Nyt huomaan kysyväni, että Miksi juuri hänelle?
Kysymys tulee mieleen nykyisin usein silloin, kun katson poikaa, joka tahtoo kovasti pukea vaatteensa ja kenkänsä itse, mutta apujalan kohdalla homma ei onnistu. Poika ei tahdo apua, vaan yrittää sinnikkäästi itse. Kun hän lopulta huomaa, ettei mitenkään saa pujotettua kenkää jalkaansa, huokuu hänen olemuksestaan valtava pettymys ja turhautuminen. Toisinaan kengät tai housut lentävät mielenosoitukselliseti rääkäisyn saattelemana. Toisinaan poika kuitenkin vain laskee katseensa alas ja tuhahtaa hiljaa. Se särkee äidin sydämen uudestaan ja uudestaan. Olen varma, että omassa mielessään poika kysyy tuota samaa kysymystä kuin minäkin. Se kysymys on VIELÄ sanaton.
Silloin on vain nieltävä se sisällä aaltoileva kiukku, jota ei voi suunnata keneenkään. Ei ole ketään ketä syyttää. On yritettävä päästä auttamaan siten, että poika voi kokea suoriutuvansa itse mahdollisimman paljosta. On kokeiltava yhdessä eri tapoja onnistua. On kehuttava niistä pienistä onnistumisista, kuten apujalan kengän tarrojen kiinnityksestä.
Kahdessa vuodessa olen onnistunut antamaan itseäni tyydyttävän vastauksen kysymykseen miksi meille. Nyt täytyy alkaa opettelemaan vastaus kysymykseen miksi juuri hänelle. Vastauksen on tyydytettävä ensin minua ja meitä. Vasta sitten voin vastata pojalle, jonka kysymys ei enää niin kovin kauaa ole sanaton.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti