Perjantai-poikia

Tulin vain nopeasti kertomaan, että meitä on nyt viisi.
Perheemme kasvoi kolmannella pienellä pojalla.
Ja hauska sattuma on se, että myös kolmas poikamme syntyi kahden vanhemman veljeksen tavoin laskettua-aikaa edeltäneenä perjantaina. Eli tässä tapauksessa 21.3.
Pienen herran mitat olivat 51cm ja 3240g ja kaikki 10 varvasta ja sormea tallessa.
Ja pienellä kaikki muutenkin erittäin hyvin.
Meillekin siis suotiin se onnellinen syntymänhetki, eikä läheisille lähetettyyn viestiin tarvinnut laittaa sanoja mutta tai ehkä.
Pääsimme kotiin eilen vauvan ollessa 1,5vrk:tta vanha ja nyt opettelemme kaikki yhdessä uutta arkea. Ja ennen kaikkea nauttimme suunnattomasti rakkaista pojistamme, niistä kaikista kolmesta ihanasta ja meille niin täydellisestä.

Onnellisena Eija

Keskustelua

Koin tänään hetken, joka nostatti karvat pystyyn!
Ei, en törmännyt mihinkään karmivaan, tuon hetken aiheutti ihan oma rakas poikani.
Olimme uimahallin pukuhuoneessa valmistautumassa uimiseen ihan normaaliin tapaan. Yhtäkkiä poika kysäisi, että "Äiti, miksi kaikilla on kaksi jalkaa?" silmäillen siinä samalla muiden paikallaolijoiden jalkoja.
Minä siihen toteamaan, että siksi että voi kävelle yms. ympäripyöreätä mitä sillä sekunnilla tuli mieleen.
Tiesin, ettei poika tyydy vastaukseeni, sillä lauseesta puuttui ihan selkeästi sana MUILLA.
Pian oltiinkin siinä tilanteessa, että laskimme siinä pukuhuoneessa pojan kanssa minun, esikoisen ja hänen jalkojaan todeten, että kaikilla meillä on tosiaan kaksi jalkaa. Hänellä vaan sattuu olemaan toinen jalka erilainen kuin meillä muilla. Ja kovasti tietysti hänen apujalkaansa kehuen.
Asia jäi selkeästi vaivaamaan poikaa, ja huomasinkin hänen tarkkailevan kovasti muita altaalla.

Sääli on ainut sana, joka pystyy kuvaamaan sitä tunnetta joka minulle tuli. Voi lapsi pieni, äiti niin kovasti tahtoisi, että sinullakin voisi olla kaksi tavallista jalkaa.
Odotettavissahan nämä keskustelut toki olivat, mutta nyt jo? Herralla ikää 2v ja 8kk.
Tiedän, ettei asian selvittely ole ohi vielä tältäkään erää. Aiheeseen palataan varmaan jo huomenna.
Ja voin vain kuvitella mitä keskustelut tulevat olemaan myöhemmässä vaiheessa.
Pitänee alkaa valmistautua jo hyvissä ajoin.
Ja taas täytyy olla onnellinen vertaistuesta. Toisten "samanlaisten lasten" tapaaminen tukee varmasti poikaa paljon paremmin kuin miljoona äidin tai isin sanaa.

Ja jos joku tulee joskus hyvään saumaan, niin paralympialaiset juuri nyt. Sieltä voimme katsoa toisia, joilla ei ole kahta tavallista jalkaa tai ei jalkoja ollenkaan. Ja siitä huolimatta he voivat tehdä kaikkea sitä mitä tekevät. Esikoinen ainakin on ihan fiiliksissä kaikista hienoista näkemistään jutuista. Ja mikä liikuttavinta, hän osaa tsempata pikkuveljeään loistavasti. Olipa jopa sitä mieltä, että pikkuveli on joskus kilpailemassa paralympialaisissa ja hän tavallisissa olympialaisissa. Lajista ei kuitenkaan tietoa :)

Liian iso?

Argh!!! En tiedä lienenkö normaalia herkempi pillastumaan tuntemattomien mielipiteistä näin raskauden viimemetreillä, vai mistä johtunee se, että ohikulkijoiden toisilleen lausuma kommentti saa sappeni näin kiehumaan.
Olimme poitsun kanssa hakemassa esikoista kerhosta. Matkaa on vain reilu kilsa ja taitammekin tuon matkan yleensä kävellen. Ja vaikka poitsu onkin varsin reipas kävelijä ja ottaa päivässä varmasti sen miljoona askelta, on tuollainen ns. tasainen kävely jollain tasolla väsyttävintä. Siksi kuljetankin rattaita mukanani aina, kun taaperramme yli kilometrin matkoja. Ja varsinkin, jos sieltä on tultava vielä takaisinkin. Ja näin toimin tänäänkin.

Vaikka matka ei tosiaan ole pitkä, on se kuitenkin haastava minullekin, varsinkin tässä tilassa. Alkumatka on kohtuu tasaista menoa, mutta loppumatkan saa kiivetä aina vaan ylemmäs ja ylemmäs. Ajattelin, että jos poika istuu alkumatkan rattaissa, jaksaa hän paremmin kiivetä mäkiä ylös. Minun on nimittäin ihan turha haaveilla työntäväni häntä rattaissa niissä rinteissä jakaantumatta juurikin siihen paikkaan. (vaikka ei minulla todellakaan olisi mitään sitä vastaan, että saisin vauvan jo ulos!!!).
Lähdimme hyvissä ajoin köpöttelemään kohti kerhoa, sillä minun tahdillani tuohon matkaan menee nyt helposti 45min. Poika istui iloisesti rattaissa katsellen ohi ajavia autoja ja huudellen tunnistamiaan automerkkejä. Meitä vastaan tuli kaksi äitiä. Molemmilla oli rattaissa noin 1-1,5 vuotiaat lapsoset ja huomasin jo kauempaa, että he loivat meihin kummastuneita katseita. Ensin ajattelin sen johtuvan omasta vaatetuksestani, sillä tiedän olevani varsin hullunkurisen näköinen tapaus. Yllä miehen takki, joka sekin soi päällä ja jalassa housut, jotka eivät todellakaan meni kiinni. Mutta sitten kun he tulivat lähemmäs ja kuulin heidän keskustelunsa tajusin, että katseiden kohteena oli poika ja rattaat. Ja he ihan tieten tahtoen tekivät sen minulle keskustelussaan selväksi, että poika näyttää varsin isolta rattaissa työnnettäväksi.
Jos minulla ei olisi ollut aikataulu jonka puitteissa liikkua, olisin varmasti kysäissyt, että viittaavatko he siihen, että tuon kokoisen ja ikäisen kuuluu jo itse kävellä ylipäätään. Vai kenties siihen, että tahtimme ollessa niin hidas ja tuskainen tilani selkeästi nähtävillä, olisi poika ihan hyvin voinut kävellä.

Vaikka asia on sinäänsä ihan sama, alkoi se ärsyttää ihan suunnattomasti. Enkä väitä ettenkö olisi itse joskus sortunut ajattelemaan, että miksiköhän noin isoa lasta kuljetetaan rattaissa. Silloin kyse on ollut kuitenkin lähinnä tilanteesta, jossa rattaissa on lapsi, jonka jalat viiltävät maata rattaiden ollessa yksikertaisesti jo liian pienet.
Pahimman kiukun hetkellä teki mieli laittaa rattaisiin ns. rekisterikilpi, jossa nimen sijaan lukisi "meillä on syymme tähän" tai "amputoitu". Mutta eihän meidän kuulu selitellä mitään eikä kenellekään.
On hassua, että muutama viikko sitten jaoin facebookissa, erään äidin tilapäivityksen, jossa hän lapsensa suulla selitti miksi "iso poika" joutuu kulkemaan sairautensa vuoksi välillä rattaissa. Tuon kirjoituksen pointti oli ehkä enemmäkin siinä, että vanhemmat eivät kuljeta poikaa rattaissa päästääkseen kulkemaan ilmaiseksi joukkoliikenteessä.
Tuolloin sanoin miehelleni, että koskahan me saamme ensimmäisen kommentin poitsun rattaissa kuljettamisesta. No nyt se sitten tuli.
Mutta aion vastaisuudessakin kulkea aiheuttamassa pahennusta ja työntää poikaa rattaissa. Ja mikä pahinta, kun vauva syntyy, työnnän tuplia!!!!