Koin tänään hetken, joka nostatti karvat pystyyn!
Ei, en törmännyt mihinkään karmivaan, tuon hetken aiheutti ihan oma rakas poikani.
Olimme uimahallin pukuhuoneessa valmistautumassa uimiseen ihan normaaliin tapaan. Yhtäkkiä poika kysäisi, että "Äiti, miksi kaikilla on kaksi jalkaa?" silmäillen siinä samalla muiden paikallaolijoiden jalkoja.
Minä siihen toteamaan, että siksi että voi kävelle yms. ympäripyöreätä mitä sillä sekunnilla tuli mieleen.
Tiesin, ettei poika tyydy vastaukseeni, sillä lauseesta puuttui ihan selkeästi sana MUILLA.
Pian oltiinkin siinä tilanteessa, että laskimme siinä pukuhuoneessa pojan kanssa minun, esikoisen ja hänen jalkojaan todeten, että kaikilla meillä on tosiaan kaksi jalkaa. Hänellä vaan sattuu olemaan toinen jalka erilainen kuin meillä muilla. Ja kovasti tietysti hänen apujalkaansa kehuen.
Asia jäi selkeästi vaivaamaan poikaa, ja huomasinkin hänen tarkkailevan kovasti muita altaalla.
Sääli on ainut sana, joka pystyy kuvaamaan sitä tunnetta joka minulle tuli. Voi lapsi pieni, äiti niin kovasti tahtoisi, että sinullakin voisi olla kaksi tavallista jalkaa.
Odotettavissahan nämä keskustelut toki olivat, mutta nyt jo? Herralla ikää 2v ja 8kk.
Tiedän, ettei asian selvittely ole ohi vielä tältäkään erää. Aiheeseen palataan varmaan jo huomenna.
Ja voin vain kuvitella mitä keskustelut tulevat olemaan myöhemmässä vaiheessa.
Pitänee alkaa valmistautua jo hyvissä ajoin.
Ja taas täytyy olla onnellinen vertaistuesta. Toisten "samanlaisten
lasten" tapaaminen tukee varmasti poikaa paljon paremmin kuin miljoona
äidin tai isin sanaa.
Ja jos joku tulee joskus hyvään saumaan, niin paralympialaiset juuri nyt. Sieltä voimme katsoa toisia, joilla ei ole kahta tavallista jalkaa tai ei jalkoja ollenkaan. Ja siitä huolimatta he voivat tehdä kaikkea sitä mitä tekevät. Esikoinen ainakin on ihan fiiliksissä kaikista hienoista näkemistään jutuista. Ja mikä liikuttavinta, hän osaa tsempata pikkuveljeään loistavasti. Olipa jopa sitä mieltä, että pikkuveli on joskus kilpailemassa paralympialaisissa ja hän tavallisissa olympialaisissa. Lajista ei kuitenkaan tietoa :)
1 kommentti:
Mua huvittaa, kun jokanen sun teksti saa mut kommentoimaan.. Miten tää voi olla niin samanlaista vaikka täysin erilaista?!
Meillä kysymysten esittäjä on toi esikoinen. Joka kerta kun laitetaan hanskoja tai etenkin sormikkaita. Tai jotain muuta käsiin liittyvää, niin hän nykyisin pohtii sitä että meillä on kymmenen sormea ja veljellä viisi. Kyselee onko myös mummillakummillanaapurinveljensiskonkaimalla kuinka monta sormea. Muutamasti on tullut myös miksi-kysymyksiä. Vielä on riittänyt se, että pikkuveli on syntynyt niin ja kaikilla ei ole kymmentä sormea, vaikka yleensä onkin. Ehkä isoveli vähän valmistaa pikkuveljen kysymyksiin tulevaisuudessa. Vaikka se onkin ihan eri fiilis vastata sille.. Tai niin uskon, koska sillon se sisältää myös sen mielipahan ja harmituksen, et sori, sulla on asiat toisin ja vaikka mitä tekisin, niin en saa tilannetta muuksi muutettua.
Mutta voi sitä pientä poikaa siellä uimahallilla. Oikeen tunsin sen ihmetyksen ja hämmennyksen mikä toisella on. Kun alkaa hahmottamaan, että on valtaväestössä poikkeava. Onneksi tosiaan on vertaistapaamiset ja nyt noi paralympialaiset. Niitä mekin katsottu ja mietitty esikoisen kanssa että toisilta puutuu käsi tai kädet, toisilla sormia, joiltain jalat, toisilta varpaat, joillain on jalat jotka ei toimi jne. Ja suosittelen lukee Pekka Töpöhäntä kirjoista sen missä on Mauri mäyräkoira. Siltä puuttuu toinen korva! Satuin löytää kyseisen kirjan jostain alelaarista ja on kovasti luettu :)
Lähetä kommentti