Minulta on muutaman kerran kysytty, että miksi kirjoittelen tänne nykyisin niin harvoin.
Siihen on monta syytä. Voin vedota hektiseen arkeen, jossa lapset haukkaavat ajastani suurimman osan ja loppu meneekin sitten kodin ylläpitämiseen. Ja se pienenpieni rahtunen, joka jäljelle jää, tulee käytettyä käsitöihin tai muihin pieniin projekteihin, eikä blogia tule kirjoiteltua.
Todellisuudessa suurempi syy on se, etten tunne enää pakottavaa tarvetta kirjoittaa. Se tunteiden myllerrys on ohi, arki on asettunut uomiinsa ja kaikki tuntuu nyt ihan normaallilta ja asiasta on tullut rutiininomaista. En siis taritse enää itse niin paljon sitä kanavaa, jonka kautta vuodattaa.
Mutta tarvitseekos joku muu? Olisiko jonkun mielestä kiva lukea siitä, mitä se rutinoitunut arki erilaisen jalan kanssa on? Ihan vaan siitä, miten meillä ja erityisesti pojalla itsellään menee?
Tässä vaiheessa kun kaikki tosiaan on jo "ihan normaalia" meille, tulee omalla tavallaan sokeaksi sille, mikä todellisuudessa ei olekaan sitä "ihan normaalia".
Siksipä heitänkin palloa teidän suuntaanne. Kysykää. Kertokaa mitä haluatte kuulla. Ehkä sitä kautta saisin taas intoa kirjoitella.
Eija
