Pituutta!

Meillä oli keskiviikkona jälleen paja-päivä.
Poitsun liikkuminen alkoi muistuttaa kovasti hyppimistä, josta viimeistään havahtuu tarkistamaan jalkojen pituuseroa. Ja kun pojan seisoessa tarkastelin lantion asentoa, huomasin sen olevan kallellaan, mutta en tajunnut/uskonut, että eroa olisi ehtinyt tulla niin huimasti.
Apujalkaan piti laittaa jatkoa kokonaiset 2cm ja olisipa kuulemma voinut laittaa muutaman millin päällekin. Edellisen kerran proteesia pidennettiin kesäkuun alussa ja tuolloin pituutta lisättiin 1cm. Äkkiä ne lapset vaan kasvaa. Ja ei se, että proteesi käy nopeasti lyhyeksi johdu välttämättä pelkästä pojan pituuskasvusta, vaan myös siitä, ettei "pikkujalka" tosiaan pysy toisen jalan tahdissa.
Sitä pientä tasaisesti kasvavaa eroa, kun ei silmämääräisesti taida edes huomata ja harvemmin tulee mittailtua jalkoja kotona. (Nyt kyllä hieman tutkailin, että onko reisien pituuserossa tapahtunut muutosta, mutta en sitä ainakaan huomannut)

Tunsin kyllä pienen piston sisimmässäni, etten ollut tajunnut eron olevan jo niin suurin. Varsinkin siinä vaiheessa, kun proteesimestari nosti pojan pöydälle seisomaan ja tutkaili tilannetta ja lausahti "no huh huh" ja lähti hakemaan....vekotinta, jolla voidaan mitata pituusero. (se sellainen mistä käännetään lyhyemmän jalan alle aina lisää ohuita kerroksia sen verran, että ne ottavat ns. kiinni ja lyhyellä jalalla voi seisoa sen päällä tukevasti ja suorassa. En osaa selittää, eikä aavistustakaan, että mikä sen nimi mahtaa olla)
Minä olen kyllä ollut tarkkailevinani tuota eroa, mutta jotenkin en vaan tajunut.
Ei sillä, ei siinä mitään vahinkoa ole päässyt tapahtumaan, mutta silti harmittaa.

Tällä kertaa siis vielä jatkettiin jalkaa. Mutta ensi kerralla aloitetaan uuden valmistus.
Poika on halunnut olla nyt aika paljon ilman proteesia ja luulen sen johtuvan siitä, että tyngänpää välillä hieman punoittaa. Rakkoa ei onneksi kuitenkaa ole tullut. Mestarikin asiaa tutki ja sanoi, että tynkä on hieman kasvanut, mutta silikonituppi menee vielä sut hyvin paikoilleen, joten ei se pahasti voi vielä olla tiukka. Enemmän hän arveli syyn olevan siinä, että juurikin tuon pituuseron takia kävelystä ja juoksusta on tullut enemmän pomppivaa, jolloin tärähdystä ja hiertävää liikettä tyngänpäähän kohdistuu enemmän. Ja uskon itsekin, että syy on juuri siinä.
Ja hienosti poika otti jälleen muutokset vastaan. Ensimmäiset askeleet olivat hieman haparoivia ja ilme kummeksuva. Mutta eipä siinä montaa minuuttia taas mennyt, kun poika oli jo täydessä vauhdissa ja hymy korvissa. 

Samalla viivalla

Juttelin eräänä päivänä hiekkalaatikolla tutuksi tulleen isän kanssa. Hänellä itsellään on synnynäinen näkövamma, jota ei voi korjata. Hän näkee hieman, mutta ei kauas, eikä muutenkaan tarkasti. Apunaan hänellä on opaskoira ja tietysti valkoinen keppi. Myös hänen vaimollaan on synnynäinen näkövamma, jota ei voi korjata. Vaimo näkee hieman enemmän, mutta heikosti kuitenkin.
He elävät kuitenkin aivan tavallista elämää. Heillä on kaksi pientä lasta, käyvät ihan normaalisti töissä ja elävät ihan tavallista arkea, kuten kaikki muutkin.

Keskustelimme siitä millaista on kasvaa "hieman erilaisena"- lapsena ja nuorena. Hän kertoi olevansa kiitollinen siitä, ettei hänen vanhempansa koskaan asettaneet häntä eri viivalle näkevän isoveljensä, tai muuten täysin terveiden lasten kanssa. Tottakai hänellekin on tullut vastaan tilanteita, joissa on joutunut toteamaan, ettei pysty, vaikka kuinka tahtoisi. Ja hetkiä, jolloin on vihannut omaa erilaisuuttaan. Mutta ne ovat lähteneet hänestä itsestään, eikä siitä, että joku on sanonut, ettei hän pysty, koska ei näe.

Mutta hän kertoi myös tietävänsä, kuika vaikea paikka hänen vammansa on vanhemmille ollut. Hänen omat lapsensa ovat onnekkaasti välttäneet kaksi perinnöllistä silmäsairautta ja ovat terveitä, mutta hän kertoi kuinka mahdollinen näkövamma pelotti. Hän kertoi olleensa huolissaan lapsien selviämisestä mahdollisen näkövamman kanssa, vaikka onkin itse selvinnyt varsin mallikkaasti. Ns. "been there done that-asenne" ei ollut pelkojen edessä paljonkaan lohduttanut.

Kävimme tämän keskustelun pojan jalan innoittamana. Se tuli jotenkin puheeksi ja hän oli hyvin kiinnostunut asiasta. Hän kannusti minua olemaan vahva niissä vaikeissa hetkissä, joita varmasti tulee. Niissä hetkissä, jolloin pojan oma itsetunto horjuu.
Ja itsekkin vanhempana hän kertoi pystyvänsä kuvittelemaan sen huolen, mikä meillä alitajunnassamme on, vaikka kaikki sujuukin nyt hyvin. Elämästä kun ei koskaan tiedä.
Ja hän antoi minusta erittäin hienon neuvon.
Antakaa pojan mennä ja kokeilla samoilla ehdoilla kuin isoveljenkin. Onnistua tai epäonnistua. Kunhan hän vaan itse saa asettaa itselleen ne kykenemisenrajat, mihin pystyy ja mihin ei. Ja hän kehotti sanomaan sen myös päiväkotiin ja kouluun. Näin lasta ei lokeroida lähtökohtaisesti erilaiseksi, vaikka hän sitä fyysisesti olisikin. Antaa lasten olla samalla viivalla!

Jäin miettimään tuota päiväkodin ja koulun osuutta tulevaisuuteen. Mieleeni tuli tilanne omasta lapsuudesta.
Minulla itselläni oli lapsena vaikea astma ja siitä oli tietysti informoitu kouluun. Muistan kun oli koulun jokavuotisten yleisurheilukisojen aika. Ekaluokkaset osallistuivat 60m juoksuun....kaikki muut paitsi minä. Olisin itse halunnut, mutta opettajat päättivät, etten saa, koska pelkäsivät minun saavan kohtauksen. Minä sain kuitenkin olla mukana kilpailuissa "apulähettäjänä" ja minulle luvattiin muiden tapaan se niin tärkeä palkintolusikka osallistumisesta.
Mutta kun tuli palkintojen jaon aika. Jokainen juoksuun osallistunut sai oman, kiiltävän lusikkansa, mutta minä en. Muistan kuinka katkerasti itkin, kun kaikki esittelivät ja ihastelivat omia palkintojaan. Tuo vääryys korjattiin myöhemmin vanhempieni ja opettajien yhteistyön tuloksena, mutta ei se ollut sama asia. Minusta oli tullut toisten silmissä erilainen ja outo. (Eikä sitä helpottanut se, että jouduin kovilla pakkasilla olemaan välitunnit sisällä)
Seuraavina vuosina sain kyllä osallistua kisoihin muiden tapaan ja osallistuinpa koulujenvälisiin maastojuoksukisoihinkin ihan vapaaehtoisesti monena vuonna. Hyvä en koskaan ollut ja sijoitus aina siellä häntäpäässä, mutta se ei haitannut. Sain olla kuten muutkin, vaikka astma-piippua tiheästi tarvinkin.

Vaikka en voi sanoa asiasta pahasti traumatisoituneeni, niin silti muistan tuon 23 vuotta sitten tapahtuneen asian kirkkaasti, enkä halua lasteni joutuvan samaan tilanteeseen. Haluan pojan olevan apujalkansa kanssa niin paljon samalla viivalla, kun se on vaan mahdollista. On tietysti tilanteita, jolloin aikuisen on päätettävä onko jokin asia turvallista, mutta jos kysymys ei ole elämästä ja kuolemasta, niin antaa erilaisetenkin lasten tehdä parhaansa ja kokeilla.