Juttelin eräänä päivänä hiekkalaatikolla tutuksi tulleen isän kanssa. Hänellä itsellään on synnynäinen näkövamma, jota ei voi korjata. Hän näkee hieman, mutta ei kauas, eikä muutenkaan tarkasti. Apunaan hänellä on opaskoira ja tietysti valkoinen keppi. Myös hänen vaimollaan on synnynäinen näkövamma, jota ei voi korjata. Vaimo näkee hieman enemmän, mutta heikosti kuitenkin.
He elävät kuitenkin aivan tavallista elämää. Heillä on kaksi pientä lasta, käyvät ihan normaalisti töissä ja elävät ihan tavallista arkea, kuten kaikki muutkin.
Keskustelimme siitä millaista on kasvaa "hieman erilaisena"- lapsena ja nuorena. Hän kertoi olevansa kiitollinen siitä, ettei hänen vanhempansa koskaan asettaneet häntä eri viivalle näkevän isoveljensä, tai muuten täysin terveiden lasten kanssa. Tottakai hänellekin on tullut vastaan tilanteita, joissa on joutunut toteamaan, ettei pysty, vaikka kuinka tahtoisi. Ja hetkiä, jolloin on vihannut omaa erilaisuuttaan. Mutta ne ovat lähteneet hänestä itsestään, eikä siitä, että joku on sanonut, ettei hän pysty, koska ei näe.
Mutta hän kertoi myös tietävänsä, kuika vaikea paikka hänen vammansa on vanhemmille ollut. Hänen omat lapsensa ovat onnekkaasti välttäneet kaksi perinnöllistä silmäsairautta ja ovat terveitä, mutta hän kertoi kuinka mahdollinen näkövamma pelotti. Hän kertoi olleensa huolissaan lapsien selviämisestä mahdollisen näkövamman kanssa, vaikka onkin itse selvinnyt varsin mallikkaasti. Ns. "been there done that-asenne" ei ollut pelkojen edessä paljonkaan lohduttanut.
Kävimme tämän keskustelun pojan jalan innoittamana. Se tuli jotenkin puheeksi ja hän oli hyvin kiinnostunut asiasta. Hän kannusti minua olemaan vahva niissä vaikeissa hetkissä, joita varmasti tulee. Niissä hetkissä, jolloin pojan oma itsetunto horjuu.
Ja itsekkin vanhempana hän kertoi pystyvänsä kuvittelemaan sen huolen, mikä meillä alitajunnassamme on, vaikka kaikki sujuukin nyt hyvin. Elämästä kun ei koskaan tiedä.
Ja hän antoi minusta erittäin hienon neuvon.
Antakaa pojan mennä ja kokeilla samoilla ehdoilla kuin isoveljenkin. Onnistua tai epäonnistua. Kunhan hän vaan itse saa asettaa itselleen ne kykenemisenrajat, mihin pystyy ja mihin ei. Ja hän kehotti sanomaan sen myös päiväkotiin ja kouluun. Näin lasta ei lokeroida lähtökohtaisesti erilaiseksi, vaikka hän sitä fyysisesti olisikin. Antaa lasten olla samalla viivalla!
Jäin miettimään tuota päiväkodin ja koulun osuutta tulevaisuuteen. Mieleeni tuli tilanne omasta lapsuudesta.
Minulla itselläni oli lapsena vaikea astma ja siitä oli tietysti informoitu kouluun. Muistan kun oli koulun jokavuotisten yleisurheilukisojen aika. Ekaluokkaset osallistuivat 60m juoksuun....kaikki muut paitsi minä. Olisin itse halunnut, mutta opettajat päättivät, etten saa, koska pelkäsivät minun saavan kohtauksen. Minä sain kuitenkin olla mukana kilpailuissa "apulähettäjänä" ja minulle luvattiin muiden tapaan se niin tärkeä palkintolusikka osallistumisesta.
Mutta kun tuli palkintojen jaon aika. Jokainen juoksuun osallistunut sai oman, kiiltävän lusikkansa, mutta minä en. Muistan kuinka katkerasti itkin, kun kaikki esittelivät ja ihastelivat omia palkintojaan. Tuo vääryys korjattiin myöhemmin vanhempieni ja opettajien yhteistyön tuloksena, mutta ei se ollut sama asia. Minusta oli tullut toisten silmissä erilainen ja outo. (Eikä sitä helpottanut se, että jouduin kovilla pakkasilla olemaan välitunnit sisällä)
Seuraavina vuosina sain kyllä osallistua kisoihin muiden tapaan ja osallistuinpa koulujenvälisiin maastojuoksukisoihinkin ihan vapaaehtoisesti monena vuonna. Hyvä en koskaan ollut ja sijoitus aina siellä häntäpäässä, mutta se ei haitannut. Sain olla kuten muutkin, vaikka astma-piippua tiheästi tarvinkin.
Vaikka en voi sanoa asiasta pahasti traumatisoituneeni, niin silti muistan tuon 23 vuotta sitten tapahtuneen asian kirkkaasti, enkä halua lasteni joutuvan samaan tilanteeseen. Haluan pojan olevan apujalkansa kanssa niin paljon samalla viivalla, kun se on vaan mahdollista. On tietysti tilanteita, jolloin aikuisen on päätettävä onko jokin asia turvallista, mutta jos kysymys ei ole elämästä ja kuolemasta, niin antaa erilaisetenkin lasten tehdä parhaansa ja kokeilla.
3 kommenttia:
Olipa pohdintaa hyvästä aiheesta.
Muistan kun istuin sairaalasängyllä vastasyntynyt sylissäni ja mietin kuinka iso rooli meillä vanhemmilla on pojan kasvussa. Meidän täytyy antaa poikien kasvaa tasavertaisina veljeksinä, ei asettaa toista johonkin muka-suojaavaan kuplaan, jossa pientä suojataan pettymyksiltä.. Koska todellisuudessa se olisi vain haitaksi. Täytyy antaa pojille mahdollisuudet samoihin harrastuksiin ja puuhiin omien mieltymysten mukaan, ei sen mukaan mitä muka voi tehdä. Jos pikkuveli haluaa vaikka soittaa viulua (öh toivottavasti ei 8) ) niin sitten mieititään apuvälineet siihen, eikä heti todeta "no mutta et sä voi, kun.." Pitää antaa veljesten pelata ja painia, kisata ja kiukuta. Pikkuveli varmasti jää aluksi isoveljen jalkoihin, mutta se nyt on pikkuveljen rooli, eikä johdu dysmeliasta.
Olen kyllä joutunut muutamasti varoittamaan isoveljeä pikkuveljen kädestä, mutta se taitaa mennä sen piikkiin, että sitä vauvaa nyt vaan täytyy lattialla varoa. Ja kun toinen ei saa kättä samalla tavalla vedettyä suojaan, niin on muutama vaaratilanne ollut ja yksi kaamea kaatuminenkin suoraan tikkuna olevan käden päälle (olin varma, että nyt se napsahti poikki, mutta onneksi selvittiin säikähdyksellä).
Mutta siis samalle viivalle, ihan jokainen :)
Mul on just päinvastoin..mä olisin halunnut olla lapsena/nuorena ns. omieni joukossa, Tai koska olin erilainen ja tunsin itseni aina huonommaksi kuin muut ja se söi itsetuntoni kokonaan. Ei minusta ollut kiva tulla aina viimeisenä valituksi koulun liikuntatunneilla joukkueisiin.. saati jäädä aina jälkeen joka asiassa ns. terveisiin verrattuna. Jos olisin ollut koulussa jossa muillakin olisi ollut erityistarpeita, olisin varmasti voinut loistaa edes joskus ja jossakin. Nyt onnistumisen kokemukset jäi kokonaan puuttumaan.
Anonyymi...
Totta tuokin kyllä.
ja siinäpä onkin vaikea tilanne, että mikä milloinkin olisi parasta.
Itse ajattelen pojan kohdalla siten, että en halua itse vanhempana ns. istuttaa häneen lähtökohtaista ajatusta siitä, ettei hän pysty johonkin, koska on joltain osin erilainen. Mutta samaan aikaan koen todella tärkeänä, että poika saa myös tavata ns. kaltaisiaan ja huomata, ettei ole ainut. Ja kasvaessaan myös jakaa kokemuksiaan toisten kanssa.
Ja näissä asioissa tulevaisuudessa on koulun ja kodin välisellä yhteistyöllä mielestäni korvaamattoman suuri merkitys. Että pystyttäisiin huomaamaan se kuinka lapsi itse asian kokee ja missä asiossa tarvitsee tsemppiä ja tukea. Vaikka pojan kohdalla "erityisyys" tulee esille varsinaisesti varmaankin vain liikunnassa, voi sillä olla isokin merkitys.
Ja tuo asia on otettava huomioon myös meillä kotona, jossa liikunnalla on iso merkitys, toisen vanhemmista ollessa liikunta-alan ammattilainen.
Muuta ei näin äitinä voi toivoa kuin, että poika saisi tuntea myös niitä onnistumisen kokemuksia, eikä tuntisi huonommuutta erilaisuutensa takia. Sen kuinka siinä onnistutaan, näyttää aika :)
Eija
Lähetä kommentti