Tämä emäntä on ollut ihan totaalisen jumissa. Niska ja hartiat paukahti viimeviikolla sellaseen juntturaan, että meni muutama päivä nukkuessa lääketokkuraansa pois. Enkä voi vieläkään sanoa olevani täysin iskussani, mutta elävienkirjoissa kuitenkin. Saa nähdä onnistuuko tämä kirjoittaminen millään tavalla.
Jumissa on oltu muutenkin jo pidemmän aikaa. Asumisen suhteen nimittäin. Asustelemme siis Espoossa, kerrostalokolmiossa vuokralla. Ja tässä asumisjärjestelyssä ei ole muuta hyvää, kuin sijainti. Asunto on meidän perheelle ensinnäkin auttamattoman pieni. Eikä vastaa muutenkaan niitä tarpeita, saatika toiveita, joita kodilta edellyttäisimme.
Ja siihen kun lisätään se, että tästä huonokuntoisesta mörskästä maksetaan kuukausittain enemmän kuin sievoinen summa vuokraa, niin yhtälö on valmis. Pakko päästä pois!
Eikä tätä pakottavaa tarvetta ainakaan vähennä muutamat naapurit, jos rehellisiä ollaan.
Alakerran naapurit tarjoilevat auliisti harjanvartta kattoon keskellä päivää, kun lapset leikkivät "liian äänekkäästi". Ja yläkerrasta raikaa musiikki päivät pitkät ja viikonloppuisin ei jää epäselväksi mihinkäs aikaan yöstä herraväki riennoiltaan kotiutuu.
Alakerran harjalla koputtelijat raastavat hermojani erityisesti. En sano, ettei meidän perheestä ääntä lähtisi. Kyllä sitä lähtee ja välillä ihan reilusti, mutta se, ettei voida asiata tulla päin kasvoja keskustelemaan, jos kerran häiritsee. Siksipä en ole itsekkään vaivautunut selittämään mm. sitä, että keskimmäisen poikamme jalasta kuuluu hieman isompi jytinä hänen juostessa. Ja varsinkin silloin kun proteesi ei ole paikoillaan. Se loikkimisen aiheuttama tömähtely kuulostaa varmasti siltä kuin täällä kantakäveltäisi ihan tahallaan.
Olemme nyt suunnitelleet muuttamista jo pidemmän aikaa päätymättä vielä mihinkään ratkaisuun. Ongelmaksi nousee se, ettei tarpeemme ja tiliemme saldo oikeen kohtaa pk-seudun asuntojen hintatason kanssa. Viihtyisimme täällä muuten kyllä varsin hyvin.
Ja näin ollen olemme siinä tilanteessa, että muutto muualle lienee edessä.
Eikä minulla tai meillä mitään sitäkään vastaan varsinaisesti ole. Minähän itse haaveilen isosta talosta omassa rauhassa, mutta näin perheellisenä ne minun haaveni eivät ole se ainut päätöksiin vaikuttava seikka. Siksipä tässä onkin tuskailtu samojen ajatusten ja kysymysten kanssa jo tovi.
Minne? Sen verran lähelle, että voi käydä töissä täällä? No mutta hintaa on vielä niilläkin nurkilla... Jonnekkin ihan muualle? Takaisin pohjoisempaan kenties? Mites työt sitten? Haluaako heittää koko elämän kerralla uusiksi?
Ja entäpä jos kauemmas muutamme, niin miten pojan jalkaan liittyvät jutut?
Niin. Eihän meidän poitsu mitään kovin ihmeellistä jalkansa osalta nykyisin tarvitse. Kontrollikäynnit lääkärillä silloin tällöin ja tietysti proteesin uusinnat. Ne asiat voi hoitaa muuallakin, eikä se varsinaisesti ole pätevä syy jäädä tänne. Mutta tähän saakka kaikki on sujunut niin mutkattomasti. Meidän ei ole tarvinnut taistella maksusitoumusten kanssa, tai odotella niitä. Kun tarvetta on ollut, olemme olleet yhteydessä pajalle ja asiat on lähteneet rullaamaan aina muutaman päivän sisään. Ja jos proteesin kanssa on ollut jotain pientä ongelmaa, niin homma on hoitunut tarvitteassa samalle päivälle. Senkus olemme ajaa hurauttaneet 20min ja tadaa olemme olleet pajalla, jossa on aina apua saatu. Olemme olleet alusta asti niin tyytyväisiä proteesimestarimme työhön, ettemme hänestä mieluusti luopuisi.
Sitten kun on kuullut tapauksia, joissa asiat sujuu kaikkeamuuta paitsi mallikkaasti, niin väkisinkin näitä miettii.
Ja sekin, kun on itse kotoisin pieneltä paikkakunnalta ja tietää sen kuinka kaikki "erilainen" tuppaa olemaan outoa. Entäpä jos sattuukin päätymään jonnekkin ahdasmieliselle takahikiälle, jossa poika ei pääsekään harrastamaan ikätovereidensa seurassa, koska on jalkansa kanssa erilainen. Näitä tarinoita kun on, ettei voi pelata normaalissa joukkueessa esim. jalkapalloa, koska pelätään että muihin sattuu, jos vahngossa potkaisee proteesilla. Sitten kehoitetaan ottamaan yhteyttä vammaisurheilusta tietäviin tahoihin ja lähimmät löytyy 200km:n päästä.
Sitä tällaisena perus negatiivisena ihmisenä ajattelee tietenkin aina niitä huonoja puolia, vaikka pitäisi keskittyä positiiviseen. Olemmehan siinä mielessä kuitenkin varsin onnekkaita, ettei kenelläkään lapsistamme ole mitään ns. normaalia elämää rajoittavaa vammaa tai sairautta. Meillä ei tarvita viikottaisia sairaalakäyntejä tai kuntoutuksia. Ei ole erityisvaatimuksia päivähoidon tai koulun suhteen. Lieneekö pohiskeluissamme kuitenkin kyse enemmän omasta mukavuudenhalusta ja siitä, että kaikki uusi vaatii aina totuttelua ja asioiden järjestelyä.
Ja hyvin suuri osa minusta tietää ja uskoo, että muutimmepa mihin suuntaan tahansa, pojan jalkaan liittyvät asiat tulevat hoitumaan aina tavalla tai toisella. Voimmehan myös säilyttää asioita ennallaan, vaikka asuisimmekin muualla.
Saas nähdä mihin elämä meitä kuljettaa.
1 kommentti:
Meilläkin mies on miettinyt töiden hakemista muilta paikkakunnilta, kun nykyisessä työtilanne on kovin epävarma. Olen aina ajatellut, että jossain vaiheessa (esim ennen lasten koulun aloitusta) haluaisin takaisin kotikaupunkiini. Noh, se on kuitenkin jätetty laskuista, kun tiedän miten huonosti siellä hoituu terveydenhuolto. Lapsilla on toki vakuutukset, joiden avulla selviää monesta, mutta noi käsiasiat haluan hoitaa osaavien käsikirurgien kanssa.. Enkä olla kaupungissa, josta maksusitoumuksia ei irtoa helpolla jne.
Ja on muuten toki oma juttunsa siinäkin, että meillä aina sairaalaan matkaa toista sataa kilometriä, kuten myös proteesipajalle (ja nämähän sijaitsevat eri kaupungeissa.. Toinen Tampereella ja toinen Helsingissä), että en ainakaan yhtään kauemmaksi noista paikoista haluais.
Oon ajatellut, että ehkä sitten kun ei tarvita viikottaista fysioterapiaa, niin tilanne on toinen.
Tai sitten sitä ei vaan uskalla enää ottaa ja repästä ja muuttaa toisaalle niistä ympyröistä, joissa on just nyt hyvä olla :D
Lähetä kommentti