Huimaa menoa Huimalassa

Olimme viime viikolla viettämässä touhukasta päivää Huimalassa. Aiempaa kokemusta paikasta ei meillä ollut ja matkaan lähdimme iloisin ja odottavaisin mielin. Ja kyllä meillä olikin hauskaa. Pienen alkujäykkyyden jälkeen pojat uskaltautuivat iloiseen seikkailuun, meidän vanhempien koittaessa pysytellä perässä.
Ja kylläpä siinä tulikin hiki!

Huimalassa etenimme aivan täysin poikien tahtiin. Annoimme heidän päättää seikkailulabyrintissä mihin suuntaan menemme ja mitä seuraavaksi teemme. Siinä poikien perässä kulkiessa pystyi todella hienosti seuraamaan heidän tapaansa selvitä vaikeista pakoista. Erityisesti seurasin nuoremman liikkumista. Useimmissa tilanteissa proteesin olemassaoloa ei edes voinut huomata. Ja niissä tilanteissa, joissa se hieman hankaloitti etenemistä, keksi hän hyvin nopeasti tavan toimia.
Vaikeuksia hänellä oli lähinnä paikoissa, joissa kontatessa proteesi tuppasi tarttumaan varpaista kiinni. (esim.verkot) Ensimmäisellä kerralla hän kokeili sinnikkäästi juuttuen kiinni yhä uudestaan ja uudestaan, kunnes hoksasi käydä istumaan ja hiissautua siten eteenpäin. Myös joissain nousuissa proteesi tahtoi jäädä kiinni ns. patjojen väliin. Hyvin nopeasti poika kuitenkin keksi siirtää apujalan ensin ylemmäs ja sitten vasta siirtää varsinaisesti itsensä ylös. Sekuntiakaan hän ei jälkeen jäänyt, ainakaan erilaisen jalkansa takia. Se oli huikeaa katsottavaa!

Meidän pojista isompi on selkeästi arempi ja hän usuttaakin usein pikkuveljensä testaamaan hieman hurjemmat jutut. Ja pienempi rämäpää kyllä kokeilee. Välillä sai sydän kurkussa katsoa, kun kaksivuotiaamme vilahti salamannopeasti alas liukumäestä tai tunki itsensä pieneen koloseen, tietämättä minne se johtaa. Mutta kuin ihmeen kaupalla hänellä on tapana selvitä loukkaamatta itseään. (kop, kop)
Tälläkin kertaa kuitenkin jollekkin sattui. Ja se olin minä itse. Seurasin pienempää poikaa labyrintissä ja hänen noustessa tasoa ylemmäs sain tuta sen miltä proteesi tuntuu vauhdista huuleen kopsahtaessa. Se sattuu, eikä vereltäkään vältytty. Mutta oli niin kivaa, ettei pieni turvotus ja jomotus huulessa vauhtia hidastanut :)

Siivouksen syövereistä

Lomalta palattuemme päätimme vihdoin ja viimein siirtää pojat samaan huoneeseen nukkumaan. Olemme suunnitelleet sitä varmasti reilusti yli puoli vuotta, mutta sanoista tekoihin siirtyminen on vaan kestänyt ja kestänyt. Syitä lykkäämiselle on ollut luemattomia ja osa niistä jopa ihan päteviä. Nyt kuitenkin päätimme toteuttaa aikeemme.

Operaatio ei suinkaan ollut niin yksinkertainen, että siirrämme nuoremman poitsun sängyn suitsait-sukkeleen esikoisen huoneeseen ja sillä hyvä. Ei alkuunkaan. Ensin piirrettiin huoneesta pohjakuva. Sitten piirrettiin kalusteista mittakaavassaan olevat mallit. Sitten pyöriteltiin, käänneltiin väänneltiin ja suunniteltiin. Vaikka kaikki tavarat saatiin kuin saatiinkin tuohon niin tajuttomat typerän malliseen huoneeseen sullottua, ei se tuntunut hyvältä. Siispä oli keksittävä jotain. Ja päädyimme siihen, että suurehko vaatekaappi saa vaihtaa huonetta. Sitä seurasi sitten armoton vaatehuoneen tyhjennys, jotta poikien vaatteet saadaan sinne jne. 

Tunnustaudun innokkaaksi siivoojaksi. Tai no innokas lienee hieman liioittelua, mutta tykkään siitä, että paikat on järjestyksessä ja kaikelle on oma paikkansa. Ja kun johonkin siivous-projektiin ryhdyn, haluan tehdä sen kunnolla. Ja niin kävi tietysti nytkin, kun aloin vaatehuonetta raivaamaan. Käänsin jokaikisen laatikon ja rasian ympäri ja jaottelin tavarat oikeisiin paikkoihin. Muuten tuossa ei olisi mitään ongelmaa, mutta kuulun myös niihin ihmisiin, joilla on tapana unohtua siivotessaan tutkimaan löytyneitä tavaroita. Ja kuinkas minulle taas tänään kävikään....

Löysin laatikot (vaikka ei ne hukasssa ole olleetkaan, hieman unholassa ehkä), joihin olin laittanut kaikkia pieniä muistoja poikien vauva-ajalta. Esikoisen laatikossa oli ensimmäiset kengät, pienen pieniä vaatteita, pari lelua, kortteja, kuvia ja sen semmoista. Nuoremman laatikosta löytyi myös suloisia pieniä vaatteita, onnittelukortteja ja leluja, mutta ei kenkiä. Sen sijaan sieltä löytyi pojan ensimmäinen kampura-kipsi. Se oli niin suunnattoman pieni!!! Siitä pystyi katsomaan kuinka pieni se jalkaterä olikaan silloin. Samaa pientä jalkaa katson päivittäin seinältä, jossa on taulut molempien nuppujen pienistä jalkapohjista, jotka olemme painaneet. Nyt sitä jalkaterää ei enää ole. Pitkästä aikaa tunsin pienen ikävän. 

Päädyin myös tutkimaan poikien ultra-kuvia, ja arvatkaas mitä. Niissä näkyy ihan selkeästi, ettei pojalla ole kuin kolme varvasta toisessa jalassa ja myös jalkaterän hassun asennon pystyy havaitsemaan. No hyvähän se tietysti nyt on sanoa, kun asian tietää, mutta silti. Miten sitä ei silloin huomattu/huomannut. Se on ihan selkeää. Vasemman jalan viisi varvasta erottuvat eräässä kuvassa todella selkeästi, ei epäilystäkään. Mutta vielä selkeämmin erottuu oikea jalka ja sen kolme varvasta. Varpaat suorastaan hyppäävät kuvasta esille. Miten sellainen ei pistänyt silloin merkille? Miten se olisi voinutkaan, eihän mitään tällaista osannut edes kuvitella, saati pelätä omalle kohdalle osuvaksi.

Hetken aikaa olin tyrmistynyt. Tyrmistynyt siksi, etten itse ollut tajunnut asiaa. Tyrmistynyt siksi, ettei alansa ammattilainen ollut tajunnut asiaa, vaikka se oli niin selkeästi esillä.

Siksi, etten ole koskaan aikaisemmin edes katsonut kuvia sillä tavalla... vai olenko sittenkin? Toisaalta muistan hämärästi hetken, jolloin paiskasin kuvat nurkaan itkien ja kysyen miksi asiaa ei huomattu.

Mutta mitä se olisi muuttanut? Olisi tietysti ollut enemmän aikaa totutella asiaan ajatuksen tasolla, eikä kaikki olis tullut sellaisena sokkina syntymänhetkellä. Mutta sokkina se olis tullut jokatapauksessa. Olisin todennäköisesti stressannut itseni kipeäksi ja synnyttänyt pojan ennenaikaisesti. Itseni tuntien, olisin ehkä seonnut miettiessäni mitä kaikkea muuta voi olla pielessä. Eli lopulta kaiketi hyvä, että asiat meni niin kuin ne meni. Ainakin nyt on hyvä juuri näin ja suljin laatikon kuvineen rauhallisin mielin.

Kotona jälleen

Reissusta kotiuduttu ja taas täytyy lausua se kliseinen lause, että reissussa on kiva olla, mutta kotiin on ihana palata.
Meillä oli oikeen mukavaa. Tehtiin paljon kivoja asioita ja tavattiin paljon rakkaita ihmisiä. Pojat saivat nauttia isovanhempien seurasta ja tehdä paljon asiota, joita ei normaalisti kotioloissa tehdä.
Molemmista pojista kuoriutui varsinaisia mökkeilijöitä. Voisi melkein sanoa, että mitä vähemmän mukavuuksia, niin sen leveämpi oli poikien hymy.
Vierailimme lomalla kahdella eri mökillä, joihin kumpaankaan ei tule juoksevaa vettä (ja näin sen juuri kuuluu mielestäni olla). Etukäteen minua huolestutti kaikki pesemiseen liittyvät jutut, pienempi kun käyttää edelleen vaippaa, eikä pottailut ota onnistuakseen lainkaan. Mutta turhaampa olin huollissani. Kasalla kosteuspyyhkeitä selvittiin pitkälle ja saunassa vettä lämmittelemällä suoriuduttiin vaativimmista toimenpiteistä.
Silikonitupin päivittäisestä puhdistamisesta ei myöskään luistettu, vaan hoitelin sen samaan tapaan, kuin kotona. Sen puhdistamiseen käytin juomavettä, ihan vaan kaiken varalta. Ajattelin, ettei sinne jää ainakaan järviveden mukana tulevaa likaa tms. Samalla metodilla pestiin myös mansetit, jotka tuppasivat sotkeutumaan keiken sen touhun keskellä hyvinkin tehokkaasti.

Lomalla oli ilo huomata, ettei poika enää suuremmin ujostele jalkaansa. Paljasta tynkää hän välillä hieman piilotteli, mutta proteesin ollessa paikoillaan, ei ollut havaittavissa mitään erikoista. Eikä poika muutenkaan vauhtiaan säästellyt. Jokaiseen tilanteeseen hän keksi keinot selvitä, jos ei onnistunut ihan "normaalisti" asiaa hoitamaan. Ja ihanan monta kertaa kuulimme lauseen, että jos ei proteesin olemassaolosta tietäisi, ei sitä todellakaan huomaisi.

Lomalla poika innostui luonnonvedessä uimisesta ihan uudella tavalla. Edelleenkin hän tahtoo istua paikoillaan ja loiskia vettä, mutta nyt pitää päästä syvemmälle, eikä pois ole kiirettä, vaikka leuat löisivätkin loukkua vilusta. Varsin hauskaa katsottavaa sanon minä.

Ja kuten aiemmillakin lomillamme, tapahtui nytkin suurta edistystä. Tälle kertaa edistystä tuli kävelyssä ilman proteesia. Poika meni useamman kerran pitkiä pätkiä tynkään varaten ja jopa ilman tukea. Ei se kovin vakaalta näytä, mutta toivon, että hän tulisi siinä sen verran taitavaksi, että suihkussa, saunassa ja uimassa käynti helpottuisi. Mutta kaikki aikanaan.

Niin mukavaa kuin lomalla oli ja niin hienosti kuin kaikista erilaisista tilanteista selvisimme, silti on pakko todeta, että on se vaan ihanaa miten paljon helpompaa kaikki on kotona. Kaikille asioille on paikkansa ja rutiinit on helpomi hoitaa. Onneksi saamme jatkaa lomailua vielä kotoa käsin :)