Operaatio ei suinkaan ollut niin yksinkertainen, että siirrämme nuoremman poitsun sängyn suitsait-sukkeleen esikoisen huoneeseen ja sillä hyvä. Ei alkuunkaan. Ensin piirrettiin huoneesta pohjakuva. Sitten piirrettiin kalusteista mittakaavassaan olevat mallit. Sitten pyöriteltiin, käänneltiin väänneltiin ja suunniteltiin. Vaikka kaikki tavarat saatiin kuin saatiinkin tuohon niin tajuttomat typerän malliseen huoneeseen sullottua, ei se tuntunut hyvältä. Siispä oli keksittävä jotain. Ja päädyimme siihen, että suurehko vaatekaappi saa vaihtaa huonetta. Sitä seurasi sitten armoton vaatehuoneen tyhjennys, jotta poikien vaatteet saadaan sinne jne.
Tunnustaudun innokkaaksi siivoojaksi. Tai no innokas lienee hieman liioittelua, mutta tykkään siitä, että paikat on järjestyksessä ja kaikelle on oma paikkansa. Ja kun johonkin siivous-projektiin ryhdyn, haluan tehdä sen kunnolla. Ja niin kävi tietysti nytkin, kun aloin vaatehuonetta raivaamaan. Käänsin jokaikisen laatikon ja rasian ympäri ja jaottelin tavarat oikeisiin paikkoihin. Muuten tuossa ei olisi mitään ongelmaa, mutta kuulun myös niihin ihmisiin, joilla on tapana unohtua siivotessaan tutkimaan löytyneitä tavaroita. Ja kuinkas minulle taas tänään kävikään....
Löysin laatikot (vaikka ei ne hukasssa ole olleetkaan, hieman unholassa ehkä), joihin olin laittanut kaikkia pieniä muistoja poikien vauva-ajalta. Esikoisen laatikossa oli ensimmäiset kengät, pienen pieniä vaatteita, pari lelua, kortteja, kuvia ja sen semmoista. Nuoremman laatikosta löytyi myös suloisia pieniä vaatteita, onnittelukortteja ja leluja, mutta ei kenkiä. Sen sijaan sieltä löytyi pojan ensimmäinen kampura-kipsi. Se oli niin suunnattoman pieni!!! Siitä pystyi katsomaan kuinka pieni se jalkaterä olikaan silloin. Samaa pientä jalkaa katson päivittäin seinältä, jossa on taulut molempien nuppujen pienistä jalkapohjista, jotka olemme painaneet. Nyt sitä jalkaterää ei enää ole. Pitkästä aikaa tunsin pienen ikävän.
Päädyin myös tutkimaan poikien ultra-kuvia, ja arvatkaas mitä. Niissä näkyy ihan selkeästi, ettei pojalla ole kuin kolme varvasta toisessa jalassa ja myös jalkaterän hassun asennon pystyy havaitsemaan. No hyvähän se tietysti nyt on sanoa, kun asian tietää, mutta silti. Miten sitä ei silloin huomattu/huomannut. Se on ihan selkeää. Vasemman jalan viisi varvasta erottuvat eräässä kuvassa todella selkeästi, ei epäilystäkään. Mutta vielä selkeämmin erottuu oikea jalka ja sen kolme varvasta. Varpaat suorastaan hyppäävät kuvasta esille. Miten sellainen ei pistänyt silloin merkille? Miten se olisi voinutkaan, eihän mitään tällaista osannut edes kuvitella, saati pelätä omalle kohdalle osuvaksi.
Hetken aikaa olin tyrmistynyt. Tyrmistynyt siksi, etten itse ollut tajunnut asiaa. Tyrmistynyt siksi, ettei alansa ammattilainen ollut tajunnut asiaa, vaikka se oli niin selkeästi esillä.
Siksi, etten ole koskaan aikaisemmin edes katsonut kuvia sillä tavalla... vai olenko sittenkin? Toisaalta muistan hämärästi hetken, jolloin paiskasin kuvat nurkaan itkien ja kysyen miksi asiaa ei huomattu.
Mutta mitä se olisi muuttanut? Olisi tietysti ollut enemmän aikaa totutella asiaan ajatuksen tasolla, eikä kaikki olis tullut sellaisena sokkina syntymänhetkellä. Mutta sokkina se olis tullut jokatapauksessa. Olisin todennäköisesti stressannut itseni kipeäksi ja synnyttänyt pojan ennenaikaisesti. Itseni tuntien, olisin ehkä seonnut miettiessäni mitä kaikkea muuta voi olla pielessä. Eli lopulta kaiketi hyvä, että asiat meni niin kuin ne meni. Ainakin nyt on hyvä juuri näin ja suljin laatikon kuvineen rauhallisin mielin.
1 kommentti:
Tsemppiä muru!
Tiina
Lähetä kommentti