Kosmeettista(ko?)

Jouduin eilen ihan yllättäen tilanteeseen, jossa minulle täysin vieras ihminen otti pojan jalan puheeksi.
Hän oli kaverini äiti, jolle tämä kaveri oli asiasta joskus maininut.
Olin tilanteessa jossa en voinut paeta, tai keksiä mitään tekosyitä välttyäkseni keskultelulta, joka tuli aivan puskista ja johon minulle ei olisi ollut energiaa. Siispä ei auttanut kuin vastailla asiallisesti.  (Eilinen oli muutenkin niitä päivä jolloin "irroitettava jalka" ei ollut niitä maailman mahtavimpia juttuja.) Kun hän lopulta oli saanut tiedonjanonsa sammutettua esitettyään miljoona täsmentävää kysymystä, totesi hän tyynesti, että no aika pikku juttuhan se on. Kosmeettinen lähinnä.
Minä vain myötäilin ja olin iloinen siitä, että olin pian pääsemässä tilanteesta pois.
Mutta aloin myöhemmin miettiä tuota kosmeettisuutta. Onko se nyt kuitenkaan vain ja ainoastaan kosmeettista? Mitäs te olette mieltä?

Oma kantani on se, ettei se todellakaan ole vain kosmeettista. Kyse on kuitenkin jalasta, joka on melkoisen merkittävä osa ihmisen kehossa. Toinen niistä kahdesta raajasta, jotka meitä kuljettaa eteenpäin ja kannattelee painomme. Kyse on siis ihan toiminnallisesta osasta.
Ja jotenkin tuntuu, että jos kyse olisi ollut vain kosmeettisesta asiasta, niin tuskin olisin uinut niinkin syvissä vesissä, kun tuli välillä tehtyä. Varsinkin silloin, kun koitettiin saada päätöksiä tehtyä.
Mutta jokainen on tietysti nähnyt omassa elämässään kaikenlaista ja rakentaa mittakaavan asiolle niiden perusteella. Ja tottakai jokaisella on oikeus omaan mielipiteeseensä. Ja kuten olen usein aikaisemminkin todennut, ei pojan kohdalla ole ollut kyse elämästä ja kuolemasta, luojan kiitos.
Mutta silti sitä aina välillä saattaa vetäistä pari palkokasvia nenäänsä ja tuntea tarvetta sanoa muutama poikittainen sananen. Eilen osasin kuitenkin pitää suuni visusti kiinni, hymyillä ja nyökytellä. Mitäpä sitä tuhlaamaan energiaansa ihmiseen, jota tuskin enää edes tapaa.
Onneksi on olemassa niitäkin ihmisiä, jotka ymmärtävät ja tietävät miltä välillä tuntuu.

Yhdessä kasvamista

Eilen ohjelmassa oli järjestyksessään toinen dysmelia-tapaaminen. Vieläpä erittäinkin onnistunut sellainen ja olenkin erittäin kiitollinen järjestäjille. Ihailen tuollaista aktiivisuutta ja toivon, että jossain vaiheessa osaan ryhdistäytyä itsekkin.

Paikkana oli sama, ainakin meidän muksujen rakastama telinevoimistelu halli, jossa saa hyppiä ja pomppia luvan kanssa. Paikalla ihailtavan paljon perheitä. On niin hienoa, että perheet ovat löytäneet toisensa. Uskon, että jokainen saa näistä tapaamisista paljon, mitä ikinä se sitten kullekin on. Oli niin kivaa tavata uusia mukavia tuttavuuksia ja jo "vanhoja tuttuja" edelliseltä kerralta.

Edellisestä kerrasta on kulunut nopealla laskutoimituksella n. 8kk. Tuona aikana lapset ovat kasvaneet huimasti. Ne silloin vielä pienen pienet vauvat ovat jo reippaita, innokkaasti ympäristöään tutkivia, suloisia tyttöjä ja poikia. Isommat lapset kasvaneet huimasti pituutta ja oppineet paljon uutta.
Entäs me vanhemmat, mites meidän kasvumme laita?
Enkä nyt puhu mistään itäisestä pituudesta tai läntisestä leveydestä. Vaikka allekirjoittanut itse on kasvanut varsin huomattavasti, varsinkin tuosta vatsan seudulta :)
Puhun nyt "tilanteeseen kasvamisesta".

Omalta kohdaltani voin sanoa, että huomaan kasvaneeni asiassa harppauksen. Kun vertaan fiiliksiäni  näiden tapaamisten jälkeen, on niissä huima ero. ( edellisen tapaamisen jälkeisiin fiiliksiin pääset halutessasi tästä ) Ei enää kyyneleitä!!
Huomasin eilen ajatusteni kulkevan mielenkiintoisen kaaren ensimmäisten yhteisten hetkien aikana.
Ensin ikäänkuin heräsin siihen miksi paikalla olemme.
-Niin tosiaan, meidän poikamme on dysmelikko. 
Aivan kuin olisin se tyystin unohtanut.
Hetken aikaa tuon ajatuksen jälkeen minusta tuntui, että huomasin kaikkien niiden ihanien pienten lasten "erityisyyden" selkeästi.
-Niin tosiaan, kysehän on päällepäin näkyvästä asiasta.
Ja jostain syystä se riipaisi pienen pienen hetken.
Mutta pian en todellakaan enää ajatellut asiaa.

Nautin nähdä niin omat kuin toistenkin lapset innoikkaina touhuamassa. Niillä eväillä, jotka kullekin on annettu. Jokainen omalla yksilöllisellä tavallaan ja hienosti onnistuen.
Ja mikä tärkeintä hymyssä suin.
Nautin jutustelusta muiden kanssa. Oli mukavaa vaihtaa kuulumisia ja tutustua uusiin ihmisiin.
Ja siinä jutustellessa sen oman kasvun tajusi. Uusien tuttavuuksien kanssa jutustellessa huomasi jättävänsä monet sellaiset asiat omasta "kertomuksestaan" väliin, jotka vielä viimeksi olivat hyvinkin pinnalla. Toki siinä toisia kuunnellessa tuli palattua ajassa taaksepäin ja jaettua niitä omia fiiliksiä vastaavassa tilanteessa, jossa muut ovat nyt. Mutta se oma tarve purkaa ja vuodattaa oli huomattavasti vähäisempi. Ja siinä keskustellessa eri ihmisten kanssa huomasi miten asian käsittelyssä on eri vaiheita. Ja juurikin siinä on varmasti näiden tapaamisten suola.
On tärkeää nähdä ja kuulla toisten vaiheista. Oppia toisilta. Nähdä ja kuulla, että niistä vaikeista ajoista voi nousta. kertoa, että niistä vaikeista ajoista voi nuosta. Jakaa ne ylä- ja alamäet yhdessä.  Kuulla toisten tarinoita. Antaa tukea. Saada tukea.
Unohtamatta tietenkään niitä ihan käytännön vinkkejä. Niitä arkea helpottavia pikkuisia niksejä.

En voi tietenkään puhua kenenkään muun suulla kuin itseni, mutta minusta tuntuu, että me jollain tasolla tarvitsemme toisiamme. Tarvitsemme sen tietoisuuden, ettemme ole yksin.
Siksi toivonkin, että näemme jälleen pian.
Ja jos näitä epämääräisiä sepustuksia sattuu lukemaan joku sellainen, joka pohtii hakeutumista vertaistuen pariin asain kuin asian tiimoilta, niin suosittelen lämpimästi. Se varmasti antaa enemmän kuin ottaa!!!

Eilisestä kiitollisena Eija

Vuosi sitten

Jos ajassa palataan ihan minuutilleen vuosi taakse päin... eli päivään 14.2.2013 ja klo 14.00:n jälkipuolelle, muistatko mitä teit tai missä olit?
Minä muistan. Istuin mieheni kanssa Lasten klinikalla odotustilassa. Virkkasin maanisesti ja televisiosta näkyi joku vanha britti-sarja. Lähellämme istui reipas kouluikäinen tyttö, joka odotti pääsyä päivystykseen ja kyseli innokkaasti käsityöstäni. Oli kivaa, kun saattoi jutella ihan niitä näitä ja siirtää ajatuksiaan edes hetkeksi johonkin.
Me odottelimme, olimme odotelleet jo useamman tunnin. Pieni poikamme oli tuolloin jo heräämössä.

Pojan leikkauksesta on siis kulunut tänään tasan vuosi. Toisaalta tuntuu vaikealta uskoa, että siitä tosiaan on vasta vuosi. Kaikki kun sujuu nykyisin niin rutiinilla, että tuntuu kuin näin olisi ollut aina. Mutta toisaalta kaikki ne fiilikset tulee mieleen niin tuoreena, että on vaikea uskoa, että siitä on tosiaan jo vuosi.

En ole katunut tuota leikkauspäätöstä kertaakaan, jos jätetään pois leikkauksen jälkeinen ilta, jolloin poika itki kipua. Silloin oli vaikeaa ajatella, että on antanut luvan tehdä lapselleen jotain sellaista mikä tuottaa sellaista kipua. Antanut luvan ottaa lapseltaan pois jotain sellaista, jota hän on "synnyinlahjanaan" saanut. Mutta nuo ajatukset haihtuivat minuutti minuutilta, kun pojan olo helpottui. Ja leikanneen kirurgiin seuraavana päivänä lausumat sanat antoivat sen lopullisen vastauksen itselle; me todella teimme ihan oikein.

Nyt kun tarkastelee kaikkea sitä mitä vuodessa on tapahtunut, ei voi muuta kuin ihailla lasten kykyä sopeutua ja hyväksyä asioita. Miten noin pienissä ihmisissä voi olla sellainen määrä sisua ja päättäväisyyttä? Ja kuinka nopeaa parantuminen ja kehittyminen pienillä onkaan.
Se miten ihana poikamme tänäpäivänä liikkuu ja leikkii, ei todellakaan kieli yhtään siitä, että vielä vuosi ja yksi päivä taakse päin hän käveli omalla erityisellä tavallaan, käyttäen pientä erityistä jalkaansa. Mistään ei voi arvata, että häneltä on poistettu jotain, mitä häneen luonnollisesti olisi kuulunut. Kukaan ei voi aavistaa mitä tuo pieni 2,5vuotias pieni mies on käynyt läpi.
Hän on aivan tavallinen poika, jolla on irroitettava jalka. Hieno irroitettava apujalka, jonka turvin hän pystyy mihin ikinä vain tahtoo.

Hyvää ystävänpäivää kaikille!
T: Eija