Yhdessä kasvamista

Eilen ohjelmassa oli järjestyksessään toinen dysmelia-tapaaminen. Vieläpä erittäinkin onnistunut sellainen ja olenkin erittäin kiitollinen järjestäjille. Ihailen tuollaista aktiivisuutta ja toivon, että jossain vaiheessa osaan ryhdistäytyä itsekkin.

Paikkana oli sama, ainakin meidän muksujen rakastama telinevoimistelu halli, jossa saa hyppiä ja pomppia luvan kanssa. Paikalla ihailtavan paljon perheitä. On niin hienoa, että perheet ovat löytäneet toisensa. Uskon, että jokainen saa näistä tapaamisista paljon, mitä ikinä se sitten kullekin on. Oli niin kivaa tavata uusia mukavia tuttavuuksia ja jo "vanhoja tuttuja" edelliseltä kerralta.

Edellisestä kerrasta on kulunut nopealla laskutoimituksella n. 8kk. Tuona aikana lapset ovat kasvaneet huimasti. Ne silloin vielä pienen pienet vauvat ovat jo reippaita, innokkaasti ympäristöään tutkivia, suloisia tyttöjä ja poikia. Isommat lapset kasvaneet huimasti pituutta ja oppineet paljon uutta.
Entäs me vanhemmat, mites meidän kasvumme laita?
Enkä nyt puhu mistään itäisestä pituudesta tai läntisestä leveydestä. Vaikka allekirjoittanut itse on kasvanut varsin huomattavasti, varsinkin tuosta vatsan seudulta :)
Puhun nyt "tilanteeseen kasvamisesta".

Omalta kohdaltani voin sanoa, että huomaan kasvaneeni asiassa harppauksen. Kun vertaan fiiliksiäni  näiden tapaamisten jälkeen, on niissä huima ero. ( edellisen tapaamisen jälkeisiin fiiliksiin pääset halutessasi tästä ) Ei enää kyyneleitä!!
Huomasin eilen ajatusteni kulkevan mielenkiintoisen kaaren ensimmäisten yhteisten hetkien aikana.
Ensin ikäänkuin heräsin siihen miksi paikalla olemme.
-Niin tosiaan, meidän poikamme on dysmelikko. 
Aivan kuin olisin se tyystin unohtanut.
Hetken aikaa tuon ajatuksen jälkeen minusta tuntui, että huomasin kaikkien niiden ihanien pienten lasten "erityisyyden" selkeästi.
-Niin tosiaan, kysehän on päällepäin näkyvästä asiasta.
Ja jostain syystä se riipaisi pienen pienen hetken.
Mutta pian en todellakaan enää ajatellut asiaa.

Nautin nähdä niin omat kuin toistenkin lapset innoikkaina touhuamassa. Niillä eväillä, jotka kullekin on annettu. Jokainen omalla yksilöllisellä tavallaan ja hienosti onnistuen.
Ja mikä tärkeintä hymyssä suin.
Nautin jutustelusta muiden kanssa. Oli mukavaa vaihtaa kuulumisia ja tutustua uusiin ihmisiin.
Ja siinä jutustellessa sen oman kasvun tajusi. Uusien tuttavuuksien kanssa jutustellessa huomasi jättävänsä monet sellaiset asiat omasta "kertomuksestaan" väliin, jotka vielä viimeksi olivat hyvinkin pinnalla. Toki siinä toisia kuunnellessa tuli palattua ajassa taaksepäin ja jaettua niitä omia fiiliksiä vastaavassa tilanteessa, jossa muut ovat nyt. Mutta se oma tarve purkaa ja vuodattaa oli huomattavasti vähäisempi. Ja siinä keskustellessa eri ihmisten kanssa huomasi miten asian käsittelyssä on eri vaiheita. Ja juurikin siinä on varmasti näiden tapaamisten suola.
On tärkeää nähdä ja kuulla toisten vaiheista. Oppia toisilta. Nähdä ja kuulla, että niistä vaikeista ajoista voi nousta. kertoa, että niistä vaikeista ajoista voi nuosta. Jakaa ne ylä- ja alamäet yhdessä.  Kuulla toisten tarinoita. Antaa tukea. Saada tukea.
Unohtamatta tietenkään niitä ihan käytännön vinkkejä. Niitä arkea helpottavia pikkuisia niksejä.

En voi tietenkään puhua kenenkään muun suulla kuin itseni, mutta minusta tuntuu, että me jollain tasolla tarvitsemme toisiamme. Tarvitsemme sen tietoisuuden, ettemme ole yksin.
Siksi toivonkin, että näemme jälleen pian.
Ja jos näitä epämääräisiä sepustuksia sattuu lukemaan joku sellainen, joka pohtii hakeutumista vertaistuen pariin asain kuin asian tiimoilta, niin suosittelen lämpimästi. Se varmasti antaa enemmän kuin ottaa!!!

Eilisestä kiitollisena Eija