Eräänlainen piste

Tänään oli erään aikakauden virallinen päätös, tai ainakin minä itse ajattelen sen niin. Tänään oli kontrollikäynti Lasten klinikalla, joka tavallaan päätti tähänastiset käynnit.
Jos kaikki menee hyvin, tarvitsee meidän mennä sinne seuraavan kerran vasta vuoden päästä ja silloinkin vain tilanteen tarkistamista varten, ihan vaan kaiken varalta.

Leikannut kirurgi tutki pojan tyngän ja totesi sen parantuneen loistavasti. Ei mitään merkkejä kivuista, eikä hermoihin liittyvistä ongelmista. Tynkä on siisti ja "kantapatja" asettunut paikoilleen hienosti.
Myös lonkat ja polvet tutkittiin, eikä niissäkään ilmennyt mitään erityistä.
Kun puhuimme niistä ulkokierroista yms. uskoi hän niiden korjaantuvan ajan kanssa itsestään, pojan kasvaessa ja saadessaan eri lihaksiaan vahvistumaan. Ehtihän poitsu kävellä omalla erikoisella tyylillään puolisen vuotta ennen operaatiota ja se tyyli on varmasti vaikuttanut eri lihaksiin, kuin normaali kävely.
Ja pojan kävely näytti nyt kuulemma todella hyvältä, varsinkin verrattaen siihen, että leikkauksesta on  kulunut vasta kolme kuukautta.

Tulevaisuudessa tullaan seuraamaan pituuseron kehittymistä. Aika näyttää kasvaako ero reisissä, mutta nyt tilanne näyttää hyvältä, eikä eroa ole juurikaan tullu. Ja mitä säären pituuseroon tulee, voidaan se korjata proteesin avulla. Se mitä tulevaisuus tuo tullessaan, on arvoitus, mutta voi olla, ettei isompia operaatioita enää tarvita.
Liikkumiselle ei ole mitään rajoitteita, vaan poika saa mennä ja tehdä ihan omien voimiensa ja taitojensa puitteissa.
Polven kipuja täytyy seurailla. Mutta  kun tutkittaessa ei mitään kipuja ilmennyt, ei liene syytä huoleen. Uskon itsekin hyvin vakaasti siihen, että syy on proteesissa. Pääsemmekin perjantaina pajalle katsastamaan tilanteen. Mestari epäili, että poitsulle on tullut sen verran voimaa (tai herkuttelu on kantanut hedelmää), että silikonituppi alkaa käydä ahtaaksi ja ns. työntää polvea. Mutta perjantaina asiaan saadaan varmasti selkoa ja helpotustakin.

On se vaan jännä miten klinikalle meno saa tunteet vellomaan. Jokaisella kerralla sitä kelaa mielessään läpi koko tämän pian kaksivuotta kestäneen taivalluksen ja sen eri vaiheet. Jokainen kerta matkalla sairaalaan huomaan vaikenevani ja vajoavani ajatuksiini.
Vaikka tilanne on nyt hyvä ja poika voi tehdä kaikkea mitä muutkin ikäisensä, on jossain tuolla sisälläni arvet, jotka eivät varmasti koskaan parane. Kaikki ne hetket, kun on ollut ihan neuvoton ja peloissaan, kun on nähnyt, että poikaan sattuu, kun on koittanut olla vahva ja pysyä kasassa, ne tunteet on edelleen tuolla jossain. Mutta ei niiden ehkä kuulukkaan lähteä pois, sillä ne on osa elettyä elämää ja osa sitä millaiseksi itse on muovautunut.

Ja jokaisella kerralla kun poistumme Lasten klinikan ovista, tulvahtaa jostain se mielikuva siitä tunteesta, joka ensimmäisen käynnin jälkeen oli. Se ääretön epätoivo ja uskon puute siihen, että kaikki järjestyy.
Tuona päivänä meni pojallemme jo lähes varmaksi päätetty nimi uusiksi. Halusin ehdottomasti hänen nimeensä sanan Toivo. Ja niin poika sai sen osaksi nimeään. Toivon, joka ei ole käännettävissä lempinimeksi Topi, sillä se tarkoittaa nimenomaan toivoa.

Nyt tänä kauniin aurinkoisena päivänä tuntuu, että tulevaisuus on täynnä toivoa. Meidän pienelle taistelijalle on kaikki mahdollista ja koko elämä avoinna edessään. Ja on ihana huomata, ettei se maailma tähän kaatunutkaan, vaikka vaikeina hetkinä siltä tuntuikin.

Ja HUOMIO HUOMIO!
Te ihanat jotka olette jättäneet kommenttejanne, (joita otan avosylin vastaan jatkossakin!!!!!) kiitos suuresti niistä. Olen yrittänyt teille vastatakin, mutta jostain syystä en ole saanut omia kommenttejani julkaistua. Painiskelen ongelman parissa ja toivon keksiväni siihen ratkaisun pian olemattomista ATK-taidoistani huolimatta.
Edelliseen kirjoitukseeni kommentoineelle haluan sanoa erityisesti kiitoksen hyvästä huomiosta. Joten KIITOS! En ole tajunnut ajatella asiaa ollenkaan. Tämä asia otetaan selvitykseen heti perjantaina.

Eija