Kevät etenee ja vappu oli ja meni. Olen ollut valmis ostamaan sen ylihinnoitellun foliopallon vain ja ainoastaan siitä syystä, että pojat jaksavat leikkiä sillä aina siihen saakka kunnes se hajoaa tai tyhjenee. Tänä vuonna molemmat sai omansa ja niiden kanssa saatiinkin aikaiseksi leikki jos toinenkin. Noissa leikeissä vauhti yltyi välillä jopa turhan kovaksi näihin neliöihin ja niin pallot kuin pojatkin, piti laittaa välillä jäähylle.
Nyt leikit ovat jo hieman laantuneet, sillä toinen pallo on jo historiaa ja toinenkaan ei enää jaksa nousta ilmaan.
Poikien palloleikkejä seuratessa ei voinut muuta kuin ihmetellä sitä taitoa, jolla nuorempi poitsu apujalkaansa käyttää. Sillä juostaan, hypitään, kävellään takaperin, seisotaan yhdellä jalalla (siis juuri apujalalla) ja vaihdetaan kulkusuuntaa lennosta tai kaatuillaan tarkoituksenmukaisesti. Kukaan ulkopuolinen ei voisi varmasti edes aavistaa, että koko apujalkaa on olemassa.
Ainoita paikkoja joissa eron tavalliseen huomaa on ylämäki, mutta sitkeydellä poika niistäkin selviää. Ja jos mäki osoittautuu liian jyrkäksi kävellä, ottaa poitsu nelivedon käyttöön ja vaikka konttaa ylös. Periksi hän ei todellakaan suostu antamaan.
Kova kulutus alkaa jo näkyä proteesin kunnossa. Ison varpaan päästä on hioutunut jo pieni alue pois konttaamisen seurauksena ja muutenkin kaikki varpaat alkavat olla mustat. Myös jalkapohja on vaihtanut väriä. Mutta juuri nämä pienet kaunesvirheet tekevät siitä hyvän. Se on muotoutunut sopivaksi ja hioutunut juuri niistä kohdista, joista se pojan askelluksen mukaan on luonnollista. Se ei hierrä, ei paina, eikä ihokaan enää reagoi jatkuvaan hikoiluun. Kaikki onkin nyt niin mallillaan, että välillä tuntuu, ettei minulla ole edes mitään kirjoitettavaa tänne. Ja hyvä niin :)
Omat fiiliksetkin ovat tasoittuneet sitä mukaa, kun poika on oppinut olemaan ja elämään uuden jalkansa kanssa. Proteesin päivittäiset huolto toimenpiteet ovat jo luonnollinen osa päivän rutiineja, eikä niitä enää edes ajattele sen kummemmin.
Toissailtana tuli pitkästä aikaa hetkellinen murheen tunne, kun flunssainen poika heräsi itkemään nukuttuaan yöuniaan jo muutaman tunnin. Itkun syynä lienee ollut kurkkukipu ja yleinen tukkoisuus, mutta siinä itkiessään poika piti koko ajan pientä amputoitua jalkaansa ylös kohotettuna, aivan kuin siihen olisi sattunut. Se pieni ilmassa heiluva tynkä näytti niin sälittävältä. Sellaisella hetkellä kun omalla lapsella on kurja olla, nousee ainakin minun tunteeni pintaan ja tulee sääli sitä itkevää pientä, jonka oloa ei voi kunnolla edes helpottaa. Mutta onneksi syli ja paijaus auttoivat ja ukkeli saattoi taas jatkaa uniaan.
Toivottavasti flunssa paranee pian ja pääsemme tekemään uusia aluevalloituksia ulos. Esimerkiksi metsässä käveleminen on aivan uusi juttu pienemmälle poitsulle, joka on tähän saakka kulkenut metsässä vain Manducassa kannettuna. Retkelle lähdetään heti, kun pojat on parantuneet ja pahasti käärmekammoinen äiti saa kerättyä tarpeeksi rohkeutta :)
Mukavia keväisiä päiviä kaikille!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti