Apuväline apuvälineenä

Meidän pienempään herraan on iskenyt varsin paha uhma. Mikään ei ole hyvä, taivutteli sitä sitten miten päin tahansa. Pahimpina päivinä kiukutellaan heräämisestä nukahtamiseen ja aika siinä välissä on varsin myrkyisää.

Eilinen päivä oli kiukuttelun huipentuma. Poika oli yhtä raivaria koko päivän. Ja silloin kun tuo herra on huonolla tuulella, niin sen tietävät kaikki (varmasti myös naapurit). Tavarat sinkoilee ympäriinsä ja ovet paukkuu, vaikka kuinka yrittää tilannetta rauhoitella.
Eilen huomasin kuinka poitsu on tajunnut proteesin olevan varsin loistava väline näissä raivonpuuskissaa. Isoveljen pikkuautoja on hyvä tallata voimalla, kun jalkaan ei satu. Hän oikeen tähtää apujalkansa auton päälle ja rysäyttää voimien takaa.

Päiväunille meneminen tuntui olevan eilen kaikista suurin haaste. Poika oli herännyt yöllä valvomaan  ja kiukuttelemaan, kun ei saanut alkaa leikkiä klo 03 (kuten monena muunakin yönä) Tuosta johtuen pikkumies oli totaalisen väsynyt ja todella tarvitsi ne päikkärit.
Toimitin häntä aivan normaaliin tapaan nukkumaan ja otin proteesin pois. Poika on lähiaikoina tykännyt pitää jalkaa vieressään päiväunilla, joskus jopa ihan kainalossakin. Ja annoin sen hänelle eilenkin sänkyyn. Mutta nukahtamisen sijaan herra-kiukunpuuska otti jalan ja alkoi takoa sillä ensin seinää ja sitten ovea. Pakkohan se oli mennä pois ottamaan, sillä jalka on sen verran painava ja kova, että piankos tuollaisessa hentoisessa väliovessa on reikä, kun toinen olan takaa hakkaa.
Siitä tuli sitten reilun tunnin taistelu ja lopulta poika ei enää jaksanut huutaa ja riehua, vaan nukahti.

Tänään on ollut hieman rauhallisempi päivä, mutta heti kun joku asia ei mennyt ihan mielen mukaan, oli poika potkimassa ovea proteesilla. Kun hän on nyt keksinyt, että hänellähän on ihan mainio apuväline, jota voi käyttää muihinkin tarkoituksiin kuin kävelemiseen, niin mielikuvituksella tuskin on rajoja. Kauhulla odotan milloin hän hoksaa sen, kuinka hyvä sillä olisi potkaista toista. Saattaa olla isoveli helisemässä, jos näin käy....

Menetys

Minun piti aktivoitua postaamisen suhteen ja olisin sen varmasti tehnytkin, mutta tässä on nyt ollut aika paljon kaikkea... Niin iloa kuin suruakin.
Olemme juhlineet esikoisen 4-vuotis syntttäreitä pariinkin kertaan. Ja juhlien järjestäminen vaatii tietysti aina hieman hommaa. Lisäksi olemme olleet mukana juhlimassa monia muita synttäreitä.

Mutta suurin voimia vienyt juttu on se, että menetimme rakkaan perheenjäsenemme keskiviikkona. Rakas koiramme täytyi nukuttaa lopulliseen uneensa.. Tilanne tuli yllättäen, vaikka oireilua olikin ollut jo jonkin aikaa. Koiran tila huononi nopeasti tiistaina ja keskiviikko-iltana sitä ei sitten enää ollut. On ollut niin kovin vaikea käsittää, että koiraa joka on ollut seuranamme ja isona osana elämäämme reilut kuusi vuotta, ei enää ole. Tuntuu kuin joutuisi opettelemaan elämän uudestaan. Kaikki ne rutiinit ja tavat... Pahinta on kuitenkin se hiljaisuus ja tyhjä tila, jonka se jätti.

Lapsetkin ikävöivät koiraa kovasti. Nuoremman kanssa ongelmaksi on muodostunut se, ettei hän runsaasta sanavarastostaan huolimatta osaa kertoa, että on ikävä. On ollut monta tilannetta, jossa hän saa käsittämättömän itkukohtauksen jota ei saa loppumaan. Ja kun hän sitten on löytänyt koiran pedin (joka on toistaiseksi työnnetty sängyn alle, koska emme ole sitä pystyneet vielä pois viemään)on hän kellahtanut siihen ja rauhoittunut heti. 
Poikien kaipaus on ihan ymmärrettävää, sillä he touhusivat koiran kanssa päivittäin paljon. Ja jos eivät muuten, niin kävivät halailemassa ja makoilemassa sen lähellä/päällä (oli rodultaan rottweiler, joten päällä makoilukin onnistui koiran koon puolesta). Ja koira piti laumastaan kovasti huolta ja kävi mm. nuolaisemassa poikia naamasta aina kun kotiin tultii ja hakeutui muutenkin sinne missä perhe oli.

Mutta jospa uudenlainen arki alkaisi pikkuhiljaa onnistua ja loputtoman kaipuun sijaan mielen täyttäisi ne runsaat ihanat muistot.
Sen verran sain tänään hoidettua jo asioita eteenpäin, että keksiviikkona mennään ottamaan mittoja uutta apujalkaa varten.

Iltaisin

Muistan kuinka kovasti pelkäsin ennen pojan jalan amputaatiota sitä hetkeä, kun ensimmäisen kerran kurkkaa peiton alle ja näkee leikatun jalan. Se tuntui silloin jotenkin ihan käsittämättömältä ajatukselta. Sen ajatteleminen sai lähes hysteeriseksi.
Ja kun poika sitten tuotiin leikkauksesta ja jalka, jonka päällä oli hieman verinen side, oli siinä suoraan esillä, käväisi sisällä hetkellinen...sanoisinko jopa kuvotuksen tunne, joka meni ohitse sekunneissa. Jalkaan kääreineen tottui hetkessä. Minuuteissa sanoisin.

Sitten oli jännitettävänä se hetki, jolloin jalan näkisi ensimmäisen kerran ilman siteitä. Se se vasta hurjalta tuntui. Mutta siitäkin selvisi aika helpolla, kun tilanne tuli lopulta niin nopeasti.
Seuraava jännitysmomentti oli sitten se, kun meidän piti itse avata siteet ja puhdistaa tynkää ja sitoa uudelleen. Kun meidän tuli itse koskea haavaan ja oikeasti pidellä tuota ihan outoa ja uutta jalkaa kädessä. Mutta siitäkin selvisi. Siihenkin tottui nopeasti, eikä se muutaman kerran jälkeen tuntunut mitenkään erityiseltä.

Nyt "pieni jalka" ja tynkä ovat meille normaalia. Jalka siinä missä kaikkien muidenkin jalat. Sen katsominen ei tee pahaa. Siihen koskeminen ei tee pahaa. Sen suukottaminenkaan ei tee pahaa.

Mutta! Jokaikinen ilta, kun hiivin poikien nukahdettua heidän huoneeseensa katsomaan tuota maailman kauneinta näkyä, nukkuvia lapsia, ja pysähdyn nuorimmaisen sängyn viereen laittamaan peiton takaisin hänen päälleen (ei lainkaan peiton alla viihtyvää sorttia, mikä on huono juttu melkoisen viileässä huoneessa) ja näen sen lyhyemmän jalan, riipaisee jostain syvältä. Byjamahousujen lahje on alhaalta tyhjä, eikä pieniä varpaita ole...

Minun mielestäni nukkuva lapsi on viattominta mitä tiedän. Kaikki ne päivän hetket, jolloin äidin hermoja on koeteltu todenteolla... kaikki ne pienet kiusanteot ja riidat...kaikki ne kiukunpuuskat ja itku-potku-raivarit...ne on unohdettu ja tuo pieni tuhiseva ihminen huokuu vilpittömyyttä ja viattomuutta. Sillä hetkellä minusta tuntuu edelleen väärältä, että jostain syystä nuoremman poikamme kohtaloksi on tullut saada epämuodotunut jalka. Huolimatta siitä, että hän on oikea taistelija ja tulee varmasti selviämään erilaisuutensa kanssa... Siitä huolimatta se tuntuu hetken todella epäoikeudenmukaiselta

Usein se pieni kouraisu ja sen aiheuttama murheen-tunne katoavat yhtä nopeasti kuin tulikin. Kun suljen oven hiljaa perässäni, tunne on yleensä jo poissa. Mutta joinakin iltoina tunne jää. Ja niinä iltoina vien tunteen mukanani sänkyyn. Annan tunteen olla siinä minun vieressäni ja toivon, että aamuun mennessä se on kadonnut. Ja yleensä se on kadonnut.

Tänään tuo tunne tulee jälleen mukanani nukkumaan....

Kuvia

Niinpä niin. Minä auliisti lupailin palailla lisäilemään muutaman kuvan pikapuoliin, mutta onhan tässä nyt ehtinyt vierähtää jo useampi päivä. Alkaessani selailla kuvia tajusin, ettemme ole kuvanneet pojan jalkaa lainkaan leikkauksen jälkeen. Alkuun emme halunneet tuottaa pojalle ylimääräistä ahdistusta heilumalla kameran kanssa ja lopulta se on vaan jäänyt (asian muuttuessa tavallaan arkiseksi).
No se asiahan on helposti korjattu. Kamera käteen ja kuvia räpsimään... tai sitten ei.
Se, että saa tuon valtavan uhmailun aloittaneen "riiviön" suostumaan yhteistyöhön kuvaamista varten, ei todellakaan ole mikään helpponakki. Piti odottaa hetkeä, jolloin pojan mielenlaatu olisi edes hitusen yhteistyöhön kykeneväinen. Ja tänään onnistuin sitten nappaamaan pari hätäistä otosta nykytilanteesta.

Mutta lähdetään liikenteeseen alusta. Näissä kuvissa pojan jalka on ns. luonnollinen. Sille ei ole tehty vielä yhtikäs mitään. Kuvat on otettu ensimmäistä Lasten klinikka -käyntiä edeltävänä iltana. Tuona iltana mieli oli kevyt Jorvista saamiemme tietojen pohjalta. Silloin ennusteena oli, että jalka tarvitsisi vain kampura-hoidot joilla jalka oikaistaisiin ja tulevaisuudessa hän tarvitsisi vain erityisjalkineita. Seuraavana päivänä tarina hieman muuttui...

Tuo pieni käppyräinen jalka oli meistä vanhemmista erittäin kaunis. Syntymähetken järkytyksen jälkeen jalkaan "kiintyminen" oli yllättävän nopeaa ja helppoa, vaikka mielessä muuten myllersikin ihan valtavasti. Kaipaan tuota jalkaa hetkittäin edelleen. Jalka oli niin suunnattoman pieni!

Tässä kuvassa näkyy selkeästi se kuinka kapea jalkateräkin oli. Jalasta siis puuttui kahden varpaan luut koko jalkaterän matkalta.

Ja tässä tuo ihana pieni ja pehmoinen jalkapohja. Niin uniikki ja ihana, vaikka toki olisin mieluiten suonut pojalle kaksi tervettä jalkaa.
Itse en sitä huomaa, mutta kantaluu on hieman väärässä kohdassa.

 
Noiden kuvien jälkeen emme ole nähneet pojan jalkaa sellaisena kuin se luonnolisena oli. Seuraavana päivänä alkoivat yli 20 viikkoa kestäneet kipsaukset.

Kuvassa ensimmäinen kipsi. siitä näkyy hyvin se kuinka rajusti jalkaterää lähdettiin heti alusta alkaen oikaisemaan. Seuraavissa kipsauksissa jalkaterää käännettiin aina vain enemmän ja enemmän ulospäin. Samalla nilkkaa yritettiin saada taipumaan lähelle 90 asteen kulmaa. Mutta kulmaa ei koskaan tosiaan tullut, vaan jalka taittui keskeltä jalkapöytää. Nilkan taittumattomuuden arveltiin johtuvan liian kireästä akilesjänteestä, jonka takia se katkaistiin kahteen kertaan (tenotomia) saamatta kuitenkaan tuloksia. Lopultahan syyksi selvisi se, että pojan nilkan ja jalkaterän luut olivat niin pahasti yhteen luutuneita, ettei toimivaa niveltä käytännössä ollut.

Tässä jalka ensimmäisen kipsinpoiston jälkeen. Muutos lähtötilanteeseen on melkoinen. Jalkaterän päältä voi huomata ikävän painauman, joka oli tullut kipsin alla olleen sidoksen jäädessä hieman kasaan. Onneksi iho ei ollut kuitenkaan mennyt rikki.
Hetki ennen tätä kuvaa poika on päässyt kylpyyn ja peppukin on voitu pestä kunnolla vedellä sitten viikon takaisen. Ja voi miten poika nauttikaan noista harvinaisista kylvyistä.
Ja pian kuvan jälkeen jalkaan laitettiin taas uusi kipsi. Ja seuraavalla viikolla jalkaterä oli taas enemmän ulospäin.

Kun kipsauksista sitten päästiin, tuli käyttöön tällaiset ortoosit. Niiden tarkoitus oli pitää jalkaterä saavutetussa asennossa. Tämä oli mullistava asia. Pystyimme pesemään pojan normaalisti ja jalan iho sai välillä hengittää. Alkuun ortoosia pidettiin päivin ja öin, mutta kun poika alkoi nousta seisomaan, siirryttiin sitä käyttämään pelkästään öisin. Lopulta ortoosin käyttö lopettiin, kun päädyttiin siihen, että jalkaterä otettaisiin kokonaan pois.



Sitten päästäänkin nykyhetkeen.

Tältä tilanne näyttää nyt. Pojalla siis proteesi paikoillaan ja sen päällä mansetti, joka pitää proteesin paikoillaan. Proteesin varpaan kärjet ovat käytössä kuluneet jo pois ja kesäinen sandaalin "rusketusraitakin" on pinttynyt jalkaan kivasti :)
Nilkasta voi huomata alueen, josta proteesia on jatkettu.
Huomenna soittelen pajalle ja sovin ajan uuden apujalan valmistuksen aloittamiseen. Nykyinen kun alkaa olla liian ahdas ympärysmitaltaan.

Ja tässä ollaankin sitten ilman proteesia. Ihan suorassa en saanut poikaa seisomaan, vaan hän nojaili seinään ja veti pikkujalkaansa taakse.
Kuvassa näkyy hyvin se, kuinka pohkeen lihaksisto on melkoisen olematonta. Sitä kuva ei kerro, että tunnusteltaessa pohjetta, voi säären luiden huomata olevan hieman normaalista poikkeavat.

Tässä kuvassa tuo polvien korkeusero hieman näkyy. Paremmin sen voi huomata silloin kun polvet ovat taivutettuina, mutta sitä en edes lähtenyt yrittämään.

Siinäpä siis jotain kuvia ja epämääräistä selostusta. Toivottavasti kuvat edes hieman valottavat tilannetta.