Muistan kuinka kovasti pelkäsin ennen pojan jalan amputaatiota sitä hetkeä, kun ensimmäisen kerran kurkkaa peiton alle ja näkee leikatun jalan. Se tuntui silloin jotenkin ihan käsittämättömältä ajatukselta. Sen ajatteleminen sai lähes hysteeriseksi.
Ja kun poika sitten tuotiin leikkauksesta ja jalka, jonka päällä oli hieman verinen side, oli siinä suoraan esillä, käväisi sisällä hetkellinen...sanoisinko jopa kuvotuksen tunne, joka meni ohitse sekunneissa. Jalkaan kääreineen tottui hetkessä. Minuuteissa sanoisin.
Sitten oli jännitettävänä se hetki, jolloin jalan näkisi ensimmäisen kerran ilman siteitä. Se se vasta hurjalta tuntui. Mutta siitäkin selvisi aika helpolla, kun tilanne tuli lopulta niin nopeasti.
Seuraava jännitysmomentti oli sitten se, kun meidän piti itse avata siteet ja puhdistaa tynkää ja sitoa uudelleen. Kun meidän tuli itse koskea haavaan ja oikeasti pidellä tuota ihan outoa ja uutta jalkaa kädessä. Mutta siitäkin selvisi. Siihenkin tottui nopeasti, eikä se muutaman kerran jälkeen tuntunut mitenkään erityiseltä.
Nyt "pieni jalka" ja tynkä ovat meille normaalia. Jalka siinä missä kaikkien muidenkin jalat. Sen katsominen ei tee pahaa. Siihen koskeminen ei tee pahaa. Sen suukottaminenkaan ei tee pahaa.
Mutta! Jokaikinen ilta, kun hiivin poikien nukahdettua heidän huoneeseensa katsomaan tuota maailman kauneinta näkyä, nukkuvia lapsia, ja pysähdyn nuorimmaisen sängyn viereen laittamaan peiton takaisin hänen päälleen (ei lainkaan peiton alla viihtyvää sorttia, mikä on huono juttu melkoisen viileässä huoneessa) ja näen sen lyhyemmän jalan, riipaisee jostain syvältä. Byjamahousujen lahje on alhaalta tyhjä, eikä pieniä varpaita ole...
Minun mielestäni nukkuva lapsi on viattominta mitä tiedän. Kaikki ne päivän hetket, jolloin äidin hermoja on koeteltu todenteolla... kaikki ne pienet kiusanteot ja riidat...kaikki ne kiukunpuuskat ja itku-potku-raivarit...ne on unohdettu ja tuo pieni tuhiseva ihminen huokuu vilpittömyyttä ja viattomuutta. Sillä hetkellä minusta tuntuu edelleen väärältä, että jostain syystä nuoremman poikamme kohtaloksi on tullut saada epämuodotunut jalka. Huolimatta siitä, että hän on oikea taistelija ja tulee varmasti selviämään erilaisuutensa kanssa... Siitä huolimatta se tuntuu hetken todella epäoikeudenmukaiselta
Usein se pieni kouraisu ja sen aiheuttama murheen-tunne katoavat yhtä nopeasti kuin tulikin. Kun suljen oven hiljaa perässäni, tunne on yleensä jo poissa. Mutta joinakin iltoina tunne jää. Ja niinä iltoina vien tunteen mukanani sänkyyn. Annan tunteen olla siinä minun vieressäni ja toivon, että aamuun mennessä se on kadonnut. Ja yleensä se on kadonnut.
Tänään tuo tunne tulee jälleen mukanani nukkumaan....
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti