Olemme juhlineet esikoisen 4-vuotis syntttäreitä pariinkin kertaan. Ja juhlien järjestäminen vaatii tietysti aina hieman hommaa. Lisäksi olemme olleet mukana juhlimassa monia muita synttäreitä.
Mutta suurin voimia vienyt juttu on se, että menetimme rakkaan perheenjäsenemme keskiviikkona. Rakas koiramme täytyi nukuttaa lopulliseen uneensa.. Tilanne tuli yllättäen, vaikka oireilua olikin ollut jo jonkin aikaa. Koiran tila huononi nopeasti tiistaina ja keskiviikko-iltana sitä ei sitten enää ollut. On ollut niin kovin vaikea käsittää, että koiraa joka on ollut seuranamme ja isona osana elämäämme reilut kuusi vuotta, ei enää ole. Tuntuu kuin joutuisi opettelemaan elämän uudestaan. Kaikki ne rutiinit ja tavat... Pahinta on kuitenkin se hiljaisuus ja tyhjä tila, jonka se jätti.
Lapsetkin ikävöivät koiraa kovasti. Nuoremman kanssa ongelmaksi on muodostunut se, ettei hän runsaasta sanavarastostaan huolimatta osaa kertoa, että on ikävä. On ollut monta tilannetta, jossa hän saa käsittämättömän itkukohtauksen jota ei saa loppumaan. Ja kun hän sitten on löytänyt koiran pedin (joka on toistaiseksi työnnetty sängyn alle, koska emme ole sitä pystyneet vielä pois viemään)on hän kellahtanut siihen ja rauhoittunut heti.
Poikien kaipaus on ihan ymmärrettävää, sillä he touhusivat koiran kanssa päivittäin paljon. Ja jos eivät muuten, niin kävivät halailemassa ja makoilemassa sen lähellä/päällä (oli rodultaan rottweiler, joten päällä makoilukin onnistui koiran koon puolesta). Ja koira piti laumastaan kovasti huolta ja kävi mm. nuolaisemassa poikia naamasta aina kun kotiin tultii ja hakeutui muutenkin sinne missä perhe oli.
Mutta jospa uudenlainen arki alkaisi pikkuhiljaa onnistua ja loputtoman kaipuun sijaan mielen täyttäisi ne runsaat ihanat muistot.
Sen verran sain tänään hoidettua jo asioita eteenpäin, että keksiviikkona mennään ottamaan mittoja uutta apujalkaa varten.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti