Meillä odotellaan ja odotellaan. Poitsun uusi silikonituppi on tekeillä, mutta vielä ei ole ilmoitusta sen valmistumisesta tullut. Ja kun tuota uutta tuppia varten otettiin mittoja, mainitsi mestari, että uuteen tuppiin tulevaa silikonia ei ollut sillä hetkellä tavarantoimittajallakaan Saa siis nähdä kauanko tässä vielä odotellaan.
Hirmuisia aikoja ei huvittaisi enää odotella. Tyngänpää on huonommassa kunnossa kuin koskaan. Iho on todella kuiva. (Johtuen varmasti myös pakkasista, joka näkyy ihon kuivumisena muutenkin.) Joka iltaisesta runsaasta rasvaamisesta huolimatta iho on pian siinä pisteessä, että halkeilee. Ja epäsopiva tuppi aiheuttaa edelleen hankaumaa ja tupin kärkeen jäävän ilman ansiosta kävellessä syntyy imu, joka aiheuttaa verenpurkaumaa tynkään. Sinnikkäästi ukkeli sillä kuitenkin mennä kipittää, vaikka iltapäivästä voi huomata selkeää ontumista. Mutta sisupussi ei halua luovuttaa ja olla ilman. Illalla sitten valittaa kyllä kipeätä, mutta eihän sitä nyt uhmassaan voi periksikään antaa, huoh!
Olemme pitäneet välillä tupin sisällä sitä ohutta proteesisukkaa, joka hieman vähentää ilman aiheuttamaa hankausta. Välillä tuppaa kuitenkin tuntumaan siltä, että siitä on enemmän haittaa kuin hyötyä. Sukan sauma saattaa esim. painaa ikävästi. Ja kun ei tullut pajalla mieleen pyytää useampia sukkia, niin ei tuo yksi ainokainen kappale enää missään priimakunnossa ole. Seisoohan se välillä lähes omilla jaloillaan kuivuneesta hiestä jäykistyneenä. Ja pesut ovat ottaneet osansa....
Kävin tänään hakemassa Lindex:iltä kokeeksi naisten ohuita yhden koon nilkkasukkia, joissa ei ole muotoiltua kantapäänpaikkaa, eikä muitakaan vahvikkeita, paitsi varpaissa. Kokeillaan saataisiinko niitä toimimaan. Muuta eroa en äkkivilkaisulla huomannut kuin sen, että virallisen proteesisukan kärki oli hieman pyöristetympi, mutta ero oli varsin pieni. Sellainen laitetaan heti huomenissa kokeiluun.
Mutta kuten sanottua, toivottavasti ei enää kauaa tarvitseisi odotella sitä uutta tuppia.
Toinen asia mitä meillä odotellaan, on lääkärinlausunto klinikalta. KELA:n alle 16-vuotiaan vammaistuki päättyi vuoden vaihteeseen ja taas olisi rustattava uutta hakemusta. Olemme saaneet pojan syntymästä saakka sitä alinta tukea. Joskin sitä on haettu uudelleen tuon tuosta.
Jotenkin minulla on sellainen aavistus, että tukea ei enää myönnetä, koska säännölliset lääkärikäynnit ovat loppuneet.Mutta saa nähdä.
Pitäisi vaan muistaa kirjoitella ylös kaikki ne pienet asiat, jotka arjessa eroavat normaalista. Se on vaan hassua, miten sitä ei itse enää edes huomaa jonkin asian menevän meillä jotenkin eri tavalla. Pitänee käydä päivän rutiineja läpi kavereiden kanssa joilla on saman ikäisiä lapsia. Siinä sitä ehkä huomaa sen eron. Pieniä asioitahan ne on, mutta on kuitenkin.
Olisi kiva saada tuo hakemus pois alta ennen kuin vauva syntyy. Siihenkään kun ei enää ihan hirveitä aikoja ole. Vajaat 8 viikkoa laskettuun aikaan.
Meillä siis jatketaan odottelua hyvinkin monessa suhteessa :)
Aurinkoisia pakkaspäiviä!
Eija
keskiviikko 29. tammikuuta 2014
torstai 9. tammikuuta 2014
Ei ollenkaan turha reissu
Minitsinkin aikaisemmin, että uuden proteesin, tai oikeammin uuden silikonitupin kanssa on ollut pieniä hankaluuksia. Muutaman päivän tässä tarkastelin tilannetta ja mietin, että onko tarpeen soitella pajalle vai ei. Ihan hyvinhän tässä kuitenkin mennään... Juteltiin miehen kanssa ja hän oli sitä mieltä, että ei kai siinä nyt mitään voi ainakaan pahasti vialla olla, kun kerran poika sitä pääsääntöisesti tyytyväisenä käyttää.
Itselläni oli kuitenkin kokoajan sellainen tunne, että jotain siinä on nyt hullusti. Soitin sitten aamulla pajalle ja selitin sekavasti, että jokin siinä nyt ehkä on vähän hullusti tai sitten ei, mutta minusta nyt vaan tuntuu siltä, että täytyy tsekata tilanne.
Proteesimestarillamme oli aikaa heti tälle päivälle ja päätimme lähteä tilannetta näyttämään. Ja kun siinä paikanpäällä kerroin niistä yksittäisistä epämääräisistä jutuista joita olen havainnut (eli punoitusta, kuivumista ja pientä hiertymää tyngänpäässä. Vaikeuksia saada silikonituppi paikoilleen ja varsinkin pois. Pojan polven ylpuolelle kasautuva "pehmyt makkara", johon tulee ikävän näköinen painauma, lähes vekki) oli mestari sitä mieltä, että on ehdottomasti selvitettävä mikä mättää.
Noh, lopputulemana oli se, että koko silikonituppi menee ainakin uusiksi. Pojan tyngänpäässä olevat luut ovat kasvaneet ja muotoutuneet hieman erikoisesti ihan lähiaikoina. Sen tarkemmin en osaa kuvailla sitä millä tavalla se on muuttunut, mutta sanotaan nyt vaikka, että yksi luunpää tuntuu erityisen selkeästi.
Ja viimeksi, kun silikonituppia alettiin valmistaa, tehtiin sitä varten kipsimuotti. Muotti tehtiin siten, että poika oli istumassa. Ja silikonituppi muotoiltiin tietysti ns.lepoasennon mukaan. Mutta nyt kun poika varaa tyngälle, muuttuu sen muoto melkoisen rajusti. Ja myös kantapatja on aika joustava liikkuvainen. Ja siihen kun lisätään vielä se, että tuppi on pohkeen kohdalta tiukka asettaa paikoilleen (koska siinä kohtaa täytyy olla ns. täytettä pojan vinojen luiden vuoksi) käy siten, että tuppiin jää ilmaa. Ja nyt tuo tupin kärkeen jäävä ilma aiheuttaa hiertymää juurikin tuohon selkeämmin erottuvaan luunpäähän. (anteeksi sekava selitys) Ja tuo samainen ilma tekee siitä pukemisesta, ja varsinkin riisumisesta hankalaa.
Polveen tuleva "pehmyt makkara" taas johtuu siitä, että tupin yläosa on hieman kapeampi kuin edellisessä oli, ja se työntää kaiken pehmeän kudoksen nyt sitten ylös. Eli tupissa on nyt kaksi ongelmaa.
Tilannetta lähdettiin heti korjaamaan siten, että tehtiin pojan jalasta uusi muotti. Ja tällä kertaa se tehtiin siten, että poika varasi tyngälle. Poika työnsi pikkujalkansa pitkään kippoon, jossa oli vaalenpunaista "mönjää" ja seisoi siinä pari minuuttia. Tuona aikana "mönjä", jonka nimeä en muista, jäykistyi ja saatiin hyvinkin tarkka muotti. Muottiin sitten valetaan kipsi ja sen perusteella tehdään uusi tuppi.
Ihan ongelmaton tuon uuden tupin valmistus ei nyt kuitenkaan tuntunut olevan. Siinä oli kokeneita mestareita useampi lyömässä viisaita päitään yhteen. Miten saada aikaan tuppi, joka olisi samaan aikaan pehmyt ja joustava, mutta kuitenkin tarpeeksi jäykkä. Ja jos mahdollista, vieläpä sellainen, jota voisi rullata riisumisen helpottamiseksi.
Muutama mietteliäs huokaus siinä herroilta pääsi, mutta jokainen oli vakuuttunut siitä, että ratkaisu keksitään varmasti!
Tämänhetkistä tuppia ja proteesin holkkiosaa madallettiin hieman, jotta polven tilanne helpottuisi. Ja silikonitupin sisälle kokeillaan nyt ns. hätäratkaisuna nylon-sukkaa siinä toivossa, että se vähentäisi hiertymistä. Vaarana sukan kanssa on nyt kuitenkin se, että kun se pakosta jää hieman ryttyyn, voi se itsessään aiheuttaa hiertymää, tai painaa muuten vain ikävästi. Onneksi ainakin tämä ilta meni sukan kanssa ihan mukavasti.
Mutta olen itse todella huojentunut siitä, että oikeasti tartuin asiaan. Ne pienet jutut, joita tässä nyt on ollut, vaivasivat minua, vaikkei poika itse ihan kamalasti niistä valittanut. Mitä nyt halusi apujalan pois iltaisin, eikä sitäkään jokapäivä. Ongelmat tupin kanssa eivät kuitenkaan olleet mitään ihan pieniä ja niistä olisi voinut tulla pian isompia. Ei kai siis käy kiittäminen muuta kuin sitä kuudetta aistia mitä äidinvaistoksi myös kutsutaan, mistä ihmeestä se sitten kumpuaakaan.
Itselläni oli kuitenkin kokoajan sellainen tunne, että jotain siinä on nyt hullusti. Soitin sitten aamulla pajalle ja selitin sekavasti, että jokin siinä nyt ehkä on vähän hullusti tai sitten ei, mutta minusta nyt vaan tuntuu siltä, että täytyy tsekata tilanne.
Proteesimestarillamme oli aikaa heti tälle päivälle ja päätimme lähteä tilannetta näyttämään. Ja kun siinä paikanpäällä kerroin niistä yksittäisistä epämääräisistä jutuista joita olen havainnut (eli punoitusta, kuivumista ja pientä hiertymää tyngänpäässä. Vaikeuksia saada silikonituppi paikoilleen ja varsinkin pois. Pojan polven ylpuolelle kasautuva "pehmyt makkara", johon tulee ikävän näköinen painauma, lähes vekki) oli mestari sitä mieltä, että on ehdottomasti selvitettävä mikä mättää.
Noh, lopputulemana oli se, että koko silikonituppi menee ainakin uusiksi. Pojan tyngänpäässä olevat luut ovat kasvaneet ja muotoutuneet hieman erikoisesti ihan lähiaikoina. Sen tarkemmin en osaa kuvailla sitä millä tavalla se on muuttunut, mutta sanotaan nyt vaikka, että yksi luunpää tuntuu erityisen selkeästi.
Ja viimeksi, kun silikonituppia alettiin valmistaa, tehtiin sitä varten kipsimuotti. Muotti tehtiin siten, että poika oli istumassa. Ja silikonituppi muotoiltiin tietysti ns.lepoasennon mukaan. Mutta nyt kun poika varaa tyngälle, muuttuu sen muoto melkoisen rajusti. Ja myös kantapatja on aika joustava liikkuvainen. Ja siihen kun lisätään vielä se, että tuppi on pohkeen kohdalta tiukka asettaa paikoilleen (koska siinä kohtaa täytyy olla ns. täytettä pojan vinojen luiden vuoksi) käy siten, että tuppiin jää ilmaa. Ja nyt tuo tupin kärkeen jäävä ilma aiheuttaa hiertymää juurikin tuohon selkeämmin erottuvaan luunpäähän. (anteeksi sekava selitys) Ja tuo samainen ilma tekee siitä pukemisesta, ja varsinkin riisumisesta hankalaa.
Polveen tuleva "pehmyt makkara" taas johtuu siitä, että tupin yläosa on hieman kapeampi kuin edellisessä oli, ja se työntää kaiken pehmeän kudoksen nyt sitten ylös. Eli tupissa on nyt kaksi ongelmaa.
Tilannetta lähdettiin heti korjaamaan siten, että tehtiin pojan jalasta uusi muotti. Ja tällä kertaa se tehtiin siten, että poika varasi tyngälle. Poika työnsi pikkujalkansa pitkään kippoon, jossa oli vaalenpunaista "mönjää" ja seisoi siinä pari minuuttia. Tuona aikana "mönjä", jonka nimeä en muista, jäykistyi ja saatiin hyvinkin tarkka muotti. Muottiin sitten valetaan kipsi ja sen perusteella tehdään uusi tuppi.
Ihan ongelmaton tuon uuden tupin valmistus ei nyt kuitenkaan tuntunut olevan. Siinä oli kokeneita mestareita useampi lyömässä viisaita päitään yhteen. Miten saada aikaan tuppi, joka olisi samaan aikaan pehmyt ja joustava, mutta kuitenkin tarpeeksi jäykkä. Ja jos mahdollista, vieläpä sellainen, jota voisi rullata riisumisen helpottamiseksi.
Muutama mietteliäs huokaus siinä herroilta pääsi, mutta jokainen oli vakuuttunut siitä, että ratkaisu keksitään varmasti!
Tämänhetkistä tuppia ja proteesin holkkiosaa madallettiin hieman, jotta polven tilanne helpottuisi. Ja silikonitupin sisälle kokeillaan nyt ns. hätäratkaisuna nylon-sukkaa siinä toivossa, että se vähentäisi hiertymistä. Vaarana sukan kanssa on nyt kuitenkin se, että kun se pakosta jää hieman ryttyyn, voi se itsessään aiheuttaa hiertymää, tai painaa muuten vain ikävästi. Onneksi ainakin tämä ilta meni sukan kanssa ihan mukavasti.
Mutta olen itse todella huojentunut siitä, että oikeasti tartuin asiaan. Ne pienet jutut, joita tässä nyt on ollut, vaivasivat minua, vaikkei poika itse ihan kamalasti niistä valittanut. Mitä nyt halusi apujalan pois iltaisin, eikä sitäkään jokapäivä. Ongelmat tupin kanssa eivät kuitenkaan olleet mitään ihan pieniä ja niistä olisi voinut tulla pian isompia. Ei kai siis käy kiittäminen muuta kuin sitä kuudetta aistia mitä äidinvaistoksi myös kutsutaan, mistä ihmeestä se sitten kumpuaakaan.
maanantai 6. tammikuuta 2014
Luistimilla
Vaikka nurmi vihertää, pajuissa on kissat ja pukkaapa joihinkin pensaisiin ihan lehteäkin, niin silti ei tarvitse luopua kaikista ns. normaalin talven iloista. Aivan meidän kotimme lähellä sijaitsee mukavan kokoinen tekojäinen luistinrata. Emme ole sinne tänä "talvena" vielä aikaisemmin ehtineet, mutta tänään päätimme laittaa luistimet jalkaan ja lähteä kokeilemaan. Allekirjiottanut itse jätti luistimet naulaan ihan vaan turvallisuuden vuoksi. Eikä tämän pallomasun ja supistusten kanssa enää muutenkaan pahemmin urheilla.
Esikoinen kävi luistimilla viime talvena ehkä kokonaista 4 kertaa. Ja nuorempi sankari seurasi tuota touhua silloin vielä rattaista. Silloin hänellä oli vielä oma "pikkujalkansa" eikä luistelusta uskallettu todellakaan vielä haaveilla.
Mutta tänään laitoimme luistimet jalkaan molemmille jääkiekon hullaannuttamille veljeksille ja lähdimme rohkeasti koittamaan. Nuoremman herran varustus oli vielä puutteellinen, kun asianmukainen kypärä odottaa kaupassa. Ajattelimme, että pyöräilykypärä on tyhjää parempi. Ja tuskimpa siitä nyt vielä kamalasti mitään tulee.
Mutta kuinkas siinä sitten kävikään....
Ei voi todellakaan muuta kuin ihmetellä sitä rohkeutta, millä nuorempi ukkeli hommaan lähti. Muutama pieni kierros äidin tiukassa otteessa ja sitten pitikin päästä jo yksin. Pepulleen mentiin usein, mutta sen päälle naurettiin aina. Ihan mahtavaa katsottavaa!!!
Ja voin ihan rehellisesti tunnustaa, etten todellakaan osannut vuosi sitten edes haaveilla nuoremman olevan tässä vaiheessa jo täysillä hommassa mukana. Tuota poika ei proteesi ainakaan hidasta!
Esikoinen kävi luistimilla viime talvena ehkä kokonaista 4 kertaa. Ja nuorempi sankari seurasi tuota touhua silloin vielä rattaista. Silloin hänellä oli vielä oma "pikkujalkansa" eikä luistelusta uskallettu todellakaan vielä haaveilla.
Mutta tänään laitoimme luistimet jalkaan molemmille jääkiekon hullaannuttamille veljeksille ja lähdimme rohkeasti koittamaan. Nuoremman herran varustus oli vielä puutteellinen, kun asianmukainen kypärä odottaa kaupassa. Ajattelimme, että pyöräilykypärä on tyhjää parempi. Ja tuskimpa siitä nyt vielä kamalasti mitään tulee.
Mutta kuinkas siinä sitten kävikään....
Ei voi todellakaan muuta kuin ihmetellä sitä rohkeutta, millä nuorempi ukkeli hommaan lähti. Muutama pieni kierros äidin tiukassa otteessa ja sitten pitikin päästä jo yksin. Pepulleen mentiin usein, mutta sen päälle naurettiin aina. Ihan mahtavaa katsottavaa!!!
Ja voin ihan rehellisesti tunnustaa, etten todellakaan osannut vuosi sitten edes haaveilla nuoremman olevan tässä vaiheessa jo täysillä hommassa mukana. Tuota poika ei proteesi ainakaan hidasta!
Yritin liittää mukaan pienen pätkän videota, mutta jostain syystä se ei onnistu. Ja kun en mikään tekniikan ihmelapsi ole, niin en raasta hermojani riekaleiksi yrittämällä ja yrittämällä. Lisään sen joskus myöhemmin mikäli keinon keksin :)
Eija
torstai 2. tammikuuta 2014
Tyhmä äiti!
...ja juuri, kun minä kaksi päivää sitten lupasin itselleni, että opettelen kärsivällisemmäksi ja lasken vähintään kymmeneen ennen kuin räjähdän....
Pojalla on ollut uusi proteesi käytössään nyt reilun kuukauden. Alkuun se vaikutti olevan tosi hyvä. Mitä nyt aika tiukka laittaa paikoilleen. Mutta nyt en ole enää ollenkaan niin vakuuttunut asiasta.
Se on tosiaan todella napakka laittaa paikoilleen ja varsinkin saada pois.
Tyngänpään muoto on muuttunut kehräsluiden kasvun myötä, eikä tynkä ole enää niin suippo kuin ennen, mutta sääri on edelleen hyvinkin "ohut". Tästä syystä silikonitupppi on säären kohdalta kapea ja levenee hieman alhaalla. Ja Kun tyngänpää on leveä, on silikonitupin pujottaminen sääriosasta todella vaikeaa. Tuppiin tahtoo jäädä ilmaa, joka sitten rupsahtelee ja aiheuttaa hankaumia. Ja hiostuessaan sitä on välillä lähes mahdoton saada pois paikoiltaan. Voimaa saa käyttää kyllä ihan olan takaa ja toisinaan se tekee kipeää pojan jalkaan, varsinkin polveen.
Hyvää tuossa napakkuudessa on ollut se, että proteesi on pysynyt todella hyvin paikoillaan. Se ei ole kääntynyt kovassakaan menossa, eikä sitä ole tarvinnut korjailla.
Mutta viimepäivinä apujalka on tuntunut napanneen ilmaa sisäänsä tuon tuosta ja alkanut rupsahdella. Kovassa menossa ja leikin tiimellyksessä poika ei ole siitä edes välittänyt tai ei ole uhma-kiukuissaan antanut sitä korjata, vaan on painellut samaa vauhtia. Ja pian onkin sitten tullut sanomaan, että haluaa apujalan pois. Tuolloin tyngänpää on punoittanut hieman. Ja ompa sen iho nykyisin huomattavasti kuivempi ja herkempikin.
Jokin siinä siis mättää. Ja huomenna pitäneekin taas ottaa yhteyttä pajalle.
Se ei suinkaan ollut se syy mistä lähdin tällä kertaa kirjoittelemaan.
Tunnustaudun hyvin äkkipikaiseksi ja kärsimättömäksikin ihmiseksi. Ja suuttuessani olen todellakin tulta ja tappuraa.
Jah, kuten vuodenvaihteessa on usein tapana, tein lupauksia. Tai en oikeastaan lupauksia, vaan asetin tavoitteita. Lupasin itselleni opetella kärsivällisyyttä. Yritän opetella laskemaan kymmeneen ja mielellään vielä useampaan kertaan, ennen kuin räjähdän.
Kovin pitkälle ei tätä vuotta ehditty taivaltaa, kun heräsin aamulla jo valmiiksi kiukkuisena ja kaikki ärsytti. Takana erittäin huonosti nukuttu yö (näitä on ollut tässä jo pidemmän aikaa ja jos entisiin on uskominen, kestää aina synnytykseen asti) ja sängynpohjalta ylös kaivautuminen tuotti niin fyysistä kipua, kuin henkistä ponnistelua. En tiedä lieneekö lapset havainneet äidin huonotuulisuuden kulmakarvojen asennosta vai mistä, sillä samalla hetkellä, kun laahustin makuuhuoneenovesta, alkoivat pojat ärsyttää toisiaan ja kokeilla minun hermojani. Siihen saakka olivat olleet isän kanssa varsin aurinkoisia ja leikkineet rauhassa.
Ja tottahan toki miehen piti lähteä samointein asioita hoitamaan ja minulle jäi aamuhommat hoidettaviksi.
Sinnikkäästi hammasta purren laskin kymmeneen, välillä varmaan sataankin, ja koitin kärsivällisesti ohjata lapsia ns.käytöksen paremmalle raiteelle. Kun sittn olimme siinä pisteessä,että teimme aamupesuja ja nuorempi vilipertti onnistui tunkemaan Palomies Sami -lelunsa pesukoneen rummun väliin sillä seurauksella, että lelu tipahti kolisten johonkin koneen uumeniin. Siinä vaiheessa sisälläni kiehunut kiukku otti vallan ja kymmeneen laskemiset jäi. Äänekkään saarnaamisen säestämänä aamupesut saatiin tehtyä ja oli aika siirtyä pukemaan. Ja siinä se sitten tuli se väsyneen ja kiukkuisen äidin lipsahdus...
Olin laittamassa silikonituppia paikoilleen ja oli taas niitä aamuja, kun tuntui ettei se mene millään. Ähräsin ja ähräsin, mutta ei. Poika alkoi itsekin turhautua ja vääntelehti vastaan. Siinä minä sitten kiukustuksissani sanoin sen, mitä olen koko ajan viimeiseen asti vältellyt pojalle millään tasolla antamasta ilmi. "Voi, että minä välillä vihaan tätä jalkaa!" Ja tein sen vielä huomattavan painokkaasti. Samalla sekunnilla kun sanat suustani karkasivat, taoin itseäni näkymättömällä lekalla ohimoon voimieni takaa. Mitä menitkään sanomaan!!!!
Koitin siinä sitten paikkailla sanomisiani ja antaa vaikutelmaa, että puhuin koko ajan vaan siitä, että silikonituppi on tiukka.
Ja arvatkaa vaan soimaako omatunto nyt. Miksi ihmeessä minä sellaista menin suustani päästämään. En voi todellakaan muuta kuin toivoa, ettei poika noteerannut asiatonta huomautustan mitenkään. Enhän minä nyt voi sellaista päästää suustani, vaikka kuinka niin ajattelisinkin. Eihän poika polonen voi asialle mitään ja on asiaan niin syytön kun vain voi olla.
Monesti aikaisemminkin on meinannut lipsahtaa, kun poika on taistellut pukemisen kanssa. "Minä hauan laittaa itse", mutta kun se lahje vaan tarrttuu niihin apujalan varpaisiin ja mentävä olisi. Tähän asti olen onnistunut itseni hillitsemään.
Olen toki purkanut kiukkua asiata miehelle, paiskannut jalan pariin kertaan lattiaan ja kironnut muutenkin koko systeemin, mutta sanoa se nyt lapselle itselleen!!!
Etä hyvin alkaa tämä minun kärsivällisemmäksi kasvaminen...
Pojalla on ollut uusi proteesi käytössään nyt reilun kuukauden. Alkuun se vaikutti olevan tosi hyvä. Mitä nyt aika tiukka laittaa paikoilleen. Mutta nyt en ole enää ollenkaan niin vakuuttunut asiasta.
Se on tosiaan todella napakka laittaa paikoilleen ja varsinkin saada pois.
Tyngänpään muoto on muuttunut kehräsluiden kasvun myötä, eikä tynkä ole enää niin suippo kuin ennen, mutta sääri on edelleen hyvinkin "ohut". Tästä syystä silikonitupppi on säären kohdalta kapea ja levenee hieman alhaalla. Ja Kun tyngänpää on leveä, on silikonitupin pujottaminen sääriosasta todella vaikeaa. Tuppiin tahtoo jäädä ilmaa, joka sitten rupsahtelee ja aiheuttaa hankaumia. Ja hiostuessaan sitä on välillä lähes mahdoton saada pois paikoiltaan. Voimaa saa käyttää kyllä ihan olan takaa ja toisinaan se tekee kipeää pojan jalkaan, varsinkin polveen.
Hyvää tuossa napakkuudessa on ollut se, että proteesi on pysynyt todella hyvin paikoillaan. Se ei ole kääntynyt kovassakaan menossa, eikä sitä ole tarvinnut korjailla.
Mutta viimepäivinä apujalka on tuntunut napanneen ilmaa sisäänsä tuon tuosta ja alkanut rupsahdella. Kovassa menossa ja leikin tiimellyksessä poika ei ole siitä edes välittänyt tai ei ole uhma-kiukuissaan antanut sitä korjata, vaan on painellut samaa vauhtia. Ja pian onkin sitten tullut sanomaan, että haluaa apujalan pois. Tuolloin tyngänpää on punoittanut hieman. Ja ompa sen iho nykyisin huomattavasti kuivempi ja herkempikin.
Jokin siinä siis mättää. Ja huomenna pitäneekin taas ottaa yhteyttä pajalle.
Se ei suinkaan ollut se syy mistä lähdin tällä kertaa kirjoittelemaan.
Tunnustaudun hyvin äkkipikaiseksi ja kärsimättömäksikin ihmiseksi. Ja suuttuessani olen todellakin tulta ja tappuraa.
Jah, kuten vuodenvaihteessa on usein tapana, tein lupauksia. Tai en oikeastaan lupauksia, vaan asetin tavoitteita. Lupasin itselleni opetella kärsivällisyyttä. Yritän opetella laskemaan kymmeneen ja mielellään vielä useampaan kertaan, ennen kuin räjähdän.
Kovin pitkälle ei tätä vuotta ehditty taivaltaa, kun heräsin aamulla jo valmiiksi kiukkuisena ja kaikki ärsytti. Takana erittäin huonosti nukuttu yö (näitä on ollut tässä jo pidemmän aikaa ja jos entisiin on uskominen, kestää aina synnytykseen asti) ja sängynpohjalta ylös kaivautuminen tuotti niin fyysistä kipua, kuin henkistä ponnistelua. En tiedä lieneekö lapset havainneet äidin huonotuulisuuden kulmakarvojen asennosta vai mistä, sillä samalla hetkellä, kun laahustin makuuhuoneenovesta, alkoivat pojat ärsyttää toisiaan ja kokeilla minun hermojani. Siihen saakka olivat olleet isän kanssa varsin aurinkoisia ja leikkineet rauhassa.
Ja tottahan toki miehen piti lähteä samointein asioita hoitamaan ja minulle jäi aamuhommat hoidettaviksi.
Sinnikkäästi hammasta purren laskin kymmeneen, välillä varmaan sataankin, ja koitin kärsivällisesti ohjata lapsia ns.käytöksen paremmalle raiteelle. Kun sittn olimme siinä pisteessä,että teimme aamupesuja ja nuorempi vilipertti onnistui tunkemaan Palomies Sami -lelunsa pesukoneen rummun väliin sillä seurauksella, että lelu tipahti kolisten johonkin koneen uumeniin. Siinä vaiheessa sisälläni kiehunut kiukku otti vallan ja kymmeneen laskemiset jäi. Äänekkään saarnaamisen säestämänä aamupesut saatiin tehtyä ja oli aika siirtyä pukemaan. Ja siinä se sitten tuli se väsyneen ja kiukkuisen äidin lipsahdus...
Olin laittamassa silikonituppia paikoilleen ja oli taas niitä aamuja, kun tuntui ettei se mene millään. Ähräsin ja ähräsin, mutta ei. Poika alkoi itsekin turhautua ja vääntelehti vastaan. Siinä minä sitten kiukustuksissani sanoin sen, mitä olen koko ajan viimeiseen asti vältellyt pojalle millään tasolla antamasta ilmi. "Voi, että minä välillä vihaan tätä jalkaa!" Ja tein sen vielä huomattavan painokkaasti. Samalla sekunnilla kun sanat suustani karkasivat, taoin itseäni näkymättömällä lekalla ohimoon voimieni takaa. Mitä menitkään sanomaan!!!!
Koitin siinä sitten paikkailla sanomisiani ja antaa vaikutelmaa, että puhuin koko ajan vaan siitä, että silikonituppi on tiukka.
Ja arvatkaa vaan soimaako omatunto nyt. Miksi ihmeessä minä sellaista menin suustani päästämään. En voi todellakaan muuta kuin toivoa, ettei poika noteerannut asiatonta huomautustan mitenkään. Enhän minä nyt voi sellaista päästää suustani, vaikka kuinka niin ajattelisinkin. Eihän poika polonen voi asialle mitään ja on asiaan niin syytön kun vain voi olla.
Monesti aikaisemminkin on meinannut lipsahtaa, kun poika on taistellut pukemisen kanssa. "Minä hauan laittaa itse", mutta kun se lahje vaan tarrttuu niihin apujalan varpaisiin ja mentävä olisi. Tähän asti olen onnistunut itseni hillitsemään.
Olen toki purkanut kiukkua asiata miehelle, paiskannut jalan pariin kertaan lattiaan ja kironnut muutenkin koko systeemin, mutta sanoa se nyt lapselle itselleen!!!
Etä hyvin alkaa tämä minun kärsivällisemmäksi kasvaminen...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)