Tyhmä äiti!

...ja juuri, kun minä kaksi päivää sitten lupasin itselleni, että opettelen kärsivällisemmäksi ja lasken vähintään kymmeneen ennen kuin räjähdän....

Pojalla on ollut uusi proteesi käytössään nyt reilun kuukauden. Alkuun se vaikutti olevan tosi hyvä. Mitä nyt aika tiukka laittaa paikoilleen. Mutta nyt en ole enää ollenkaan niin vakuuttunut asiasta.
Se on tosiaan todella napakka laittaa paikoilleen ja varsinkin saada pois.
Tyngänpään muoto on muuttunut kehräsluiden kasvun myötä, eikä tynkä ole enää niin suippo kuin ennen, mutta sääri on edelleen hyvinkin "ohut". Tästä syystä silikonitupppi on säären kohdalta kapea ja levenee hieman alhaalla. Ja Kun tyngänpää on leveä, on silikonitupin pujottaminen sääriosasta todella vaikeaa. Tuppiin tahtoo jäädä ilmaa, joka sitten rupsahtelee ja aiheuttaa hankaumia. Ja hiostuessaan sitä on välillä lähes mahdoton saada pois paikoiltaan. Voimaa saa käyttää kyllä ihan olan takaa ja toisinaan se tekee kipeää pojan jalkaan, varsinkin polveen.

Hyvää tuossa napakkuudessa on ollut se, että proteesi on pysynyt todella hyvin paikoillaan. Se ei ole kääntynyt kovassakaan menossa, eikä sitä ole tarvinnut korjailla.
Mutta viimepäivinä apujalka on tuntunut napanneen ilmaa sisäänsä tuon tuosta ja alkanut rupsahdella. Kovassa menossa ja leikin tiimellyksessä poika ei ole siitä edes välittänyt tai ei ole uhma-kiukuissaan antanut sitä korjata, vaan on painellut samaa vauhtia. Ja pian onkin sitten tullut sanomaan, että haluaa apujalan pois. Tuolloin tyngänpää on punoittanut hieman. Ja ompa sen iho nykyisin huomattavasti kuivempi ja herkempikin.
Jokin siinä siis mättää. Ja huomenna pitäneekin taas ottaa yhteyttä pajalle.

Se ei suinkaan ollut se syy mistä lähdin tällä kertaa kirjoittelemaan.
Tunnustaudun hyvin äkkipikaiseksi ja kärsimättömäksikin ihmiseksi. Ja suuttuessani olen todellakin tulta ja tappuraa.
Jah, kuten vuodenvaihteessa on usein tapana, tein lupauksia. Tai en oikeastaan lupauksia, vaan asetin tavoitteita. Lupasin itselleni opetella kärsivällisyyttä. Yritän opetella laskemaan kymmeneen ja mielellään vielä useampaan kertaan, ennen kuin räjähdän.

Kovin pitkälle ei tätä vuotta ehditty taivaltaa, kun heräsin aamulla jo valmiiksi kiukkuisena ja kaikki ärsytti. Takana erittäin huonosti nukuttu yö (näitä on ollut tässä jo pidemmän aikaa ja jos entisiin on uskominen, kestää aina synnytykseen asti) ja sängynpohjalta ylös kaivautuminen tuotti niin fyysistä kipua, kuin henkistä ponnistelua. En tiedä lieneekö lapset havainneet äidin huonotuulisuuden kulmakarvojen asennosta vai mistä, sillä samalla hetkellä, kun laahustin makuuhuoneenovesta, alkoivat pojat ärsyttää toisiaan ja kokeilla minun hermojani. Siihen saakka olivat olleet isän kanssa varsin aurinkoisia ja leikkineet rauhassa.

Ja tottahan toki miehen piti lähteä samointein asioita hoitamaan ja minulle jäi aamuhommat hoidettaviksi.
Sinnikkäästi hammasta purren laskin kymmeneen, välillä varmaan sataankin, ja koitin kärsivällisesti ohjata lapsia ns.käytöksen paremmalle raiteelle. Kun sittn olimme siinä pisteessä,että teimme aamupesuja ja nuorempi vilipertti onnistui tunkemaan Palomies Sami -lelunsa pesukoneen rummun väliin sillä seurauksella, että lelu tipahti kolisten johonkin koneen uumeniin. Siinä vaiheessa sisälläni kiehunut kiukku otti vallan ja kymmeneen laskemiset jäi. Äänekkään saarnaamisen säestämänä aamupesut saatiin tehtyä ja oli aika siirtyä pukemaan. Ja siinä se sitten tuli se väsyneen ja kiukkuisen äidin lipsahdus...

Olin laittamassa silikonituppia paikoilleen ja oli taas niitä aamuja, kun tuntui ettei se mene millään. Ähräsin ja ähräsin, mutta ei. Poika alkoi itsekin turhautua ja vääntelehti vastaan. Siinä minä sitten kiukustuksissani sanoin sen, mitä olen koko ajan viimeiseen asti vältellyt pojalle millään tasolla antamasta ilmi. "Voi, että minä välillä vihaan tätä jalkaa!" Ja tein sen vielä huomattavan painokkaasti. Samalla sekunnilla kun sanat suustani karkasivat, taoin itseäni näkymättömällä lekalla ohimoon voimieni takaa. Mitä menitkään sanomaan!!!!
Koitin siinä sitten paikkailla sanomisiani ja antaa vaikutelmaa, että puhuin koko ajan vaan siitä, että silikonituppi on tiukka.

Ja arvatkaa vaan soimaako omatunto nyt. Miksi ihmeessä minä sellaista menin suustani päästämään. En voi todellakaan muuta kuin toivoa, ettei poika noteerannut asiatonta huomautustan mitenkään. Enhän minä nyt voi sellaista päästää suustani, vaikka kuinka niin ajattelisinkin. Eihän poika polonen voi asialle mitään ja on asiaan niin syytön kun vain voi olla.
Monesti aikaisemminkin on meinannut lipsahtaa, kun poika on taistellut pukemisen kanssa. "Minä hauan laittaa itse", mutta kun se lahje vaan tarrttuu niihin apujalan varpaisiin ja mentävä olisi. Tähän asti olen onnistunut itseni hillitsemään.
Olen toki purkanut kiukkua asiata miehelle, paiskannut jalan pariin kertaan lattiaan ja kironnut muutenkin koko systeemin, mutta sanoa se nyt lapselle itselleen!!!
Etä hyvin alkaa tämä minun kärsivällisemmäksi kasvaminen...