Merkittävät kumpparit

Hahaa! 

Nyt voi poitsu loiskia rapakoissa isoveljensä vanavedessä, sillä me löysimme kumpparit. Ja vieläpä sellaiset joihin ei tarvitse teettää vetoketjua. 

Ok, on pakko tunnustaa, että ei ne ihan helpolla proteesin päälle mene, eikä villasukkaa voi edes ajatella käytettäväksi molempiin jalkoihin, mutta ei sen väliä. Ensimmäiset kumpparit on kuitenkin hankittu. 

Nuo merkittävät saappaat löytyivät ihan ruokaostosten yhteydessä marketista ja vieläpä varsin edulliseen hintaan.

Merkittävää noissa kumisaappaisssa on se, että ne ovat tosiaan pojan ihka ensimmäiset. Poitsu, joka täyttää parin kuukauden kuluttua kaksi, ei ole koskaan saanut loiskia rapakossa. Hänen on ollut tyytyminen sivustaseuraajan rooliin, kun toiset ovat riemusta kiljuen juosseet lammikoissa. 

Odotankin nyt harvinaisen innokkaasti seuraavaa sateista päivää. Meillä puetaan silloin sadevaatteet ylle ja kumpparit jalkaan ja lähdetään loiskimaan ihan urakalla ja luvan kanssa!

Koomisesti viimeisen päälle

Ystäväni houkutteli minua lasten kanssa mukaan läheisen avoimenpäiväkodin vappujuhliin. Juhlat olisivat huomenna ja ohjelmassa olisi naamiaiset.
Pohdiskelin asiaa ja mietin mahdollisia asuja lapsille. Aikaa sellaisten tekemiseen ei enää ole, enkä tahtoisi välttämättä lähteä hirmuisesti ylimääräistä krääsää hankkimaankaan. Yritin keksiä mielessäni jotain, minkä voisi pienellä vaivalla duunata jo olemassa olevista jutuista. Mieleeni tuli vappunaamiaiset muutaman vuoden takaa, jolloin esikoinen oli vielä vauva. Silloin pukeuduimme koko perhe merirosvoiksi ja nuo tavarat olisivat vielä jossain tallessa.
Pyörittelin ajatusta ja mietin mitkä vaatteet sopisivat teemaan, sekä rekvisiitan kanssa yhteen.  Sainkin mielessäni paketin jo lähes valmiiksi, kunnes mieleeni iski koominen ajatus. Eikös merirosvoilla ole aina saduissa koukkukäsi ja puujalka?
Meidän pikkumiehellä olisi siis astetta pidemmälle viety asukokonaisuus :) Puujalka on hieman nykyaikaistettu versio, mutta kyllä, kyllä siitäkin ihka oikeata puuta löytyy.
Siitäkös me sitten hyvät naurut saatiin. Välillä on niin virkistävää nauraa vaikellekin asioille ja viljellä hieman mustaakin huumoria. Ja täytyy sanoa, että meiltä se onnistuu :)

Kengistä

Viimeisen viikon aikana ohjelmassa on ollut talvivaatteiden pesemistä varastoon ja vaihtoehtoisesti kevät- ja kesätamineiden esille kaivelemista. Niin ihanaa kuin se onkin, että tulee kesä, niin nyt talvivaatteista luopumisessa oli yksi ennenkuulumaton harmitus mukana, nimittäin kengät.
Esikoiselta pieneksi jääneet talvikengät, kun sattuivat olemaan melkolailla passelit pienemmälle poitsulle ja ne menivät pienellä riuhtomisella myös proteesin päälle.
Ja nyt kun talvikenkäkelit ovat ohi ja olisi tarvetta sekä kumppareille, että kevyemmille kengille, ei esikoisen muuten varsin hyvänä säilyneet kengät passaa lainkaan.

Vedenpitävät lenkkarit ovat muuten ihan hyvät, mutta niiden jalkaan saaminen vaatii suorastaan väkivaltaista otetta ja saa hien omalle otsalle. Proteesi kun ei taivu lainkaan nilkasta ja kun kengänsuu ei avaudu tarpeeksi on yhtälö huono.
Kumppareiden kohdalla tilanne on tässä vaiheessa se, että varsi on sopivan kokoisissa kengissä varsin kapea, eikä ole mitään toivoa saada prtoteesia mahtumaan siitä. Ja kun miettii omalle kohdalle, niin ei se menisisi omakaan kumppari kunnolla jalkaan jos pitäisi nilkan kokoajan 90 asteen kulmassa pukiessa.

Niimpä meidän on piakkoin lähdettävä kenkäostoksille.
On saatava kesäksi kengät, jotka avautuvat tarpeeksi proteesia varten ja sitten sopivat kumpparit, joihin täytyy suutarilla teettää vetoketju. Myös sandaaleiden tarranauhoihin voi joutua lisäämän pienet extrapätkät, jotta ne saa kiinni.
Tutkiskelin viikonloppuna muutamassa kenkäkaupassa tarjontaa ja löysin mainioita kangaskenkiä joiden päällä oli kaksi vetoketjua. Kun molemmat vetskarit avasi, sai kengän lähes kokonaan auki. Sellaiset on ehdottomasti haettava.
Naureskelin ystävälleni, että minun olisikin helppo etsiä kenkiä pojalle ilman että poika itse on mukana tylsistymässä. Ottaisin vaan jalan mukaani käsilaukkuun, kaivelisin kaupassa esille ja sovittelisin sen kanssa. Onnistumisprosentti huomattavasti parempi, kuin niillä pahville piirretyillä jalkapohjan ääriviivoilla, joilla olen joskus koittanut suunnistaa.
Ei vaan taida poika jalkaa äidin ostosreissulle mukaan antaa, sillä hän haluaa sen paikoilleen heti herättyään, eikä olisi halukas sitä nukkumaan mennessääkään aina riisumaan. (Se on niin loistavaa!!! Parempaa kuin uskalsin edes toivoa!)

Pakko myöntää, että hetkittäin ärsyttää se, että kenkien kanssa tulee aina olemaan hieman taistelua, mutta kun ajattelee asian siten, että poika voi kuitenkin käyttää ihan normaaleja kenkiä ja ylipäätään tarvitsee sellaiset, niin harmitus katoaa nopeasti. Meillä ei ole ns. oikeutta erityisjalkineisiin, sillä proteesiin ei sinäänsä tarvita erityistä kenkää.
Kenkien lisäksi myös sukat vaativat erityishuomiota. Ei siksi, että tarvittaisiin jotenkin erilaisia, vaan siksi, että niiden kuluminen on aika huimaa. Jo ensimmäisen käyttökerran jälkeen voi olla reikä kantapäässä, tai varpaassa. Eipä sillä, ei se pojan menoa haittaa, tai  varpaita palella, mutta ottaa se omaan silmään ja myöhemmässä vaiheessa varmasti myös pojan (tai ainakin kavereiden).
Mutta nämä on pieniä arkisi asioita, eikä niistä pidä tehdä sen kummempia murheita.

Liimaa!

Käytiin tänään taas arvatkaas missä. No pajalla!
Juuri kun pääsin kehumasta, että nyt homma toimii, niin eiköhän seuraavana päivänä ollut edessä uusi probleema. Tämä ongelma oli onneksi helposti korjattavissa, eikä aikaa pajalla kulunut kuin korkeintaan vartti. Tarvittiin vain hieman liimaa.
Viime kerralla arvelimme, että pelkkä pulttikiinnitys riittää pitämään jalkaterän kiinni holkissa, mutta mutta...
Aliarvioimme räikeästi tuon pienenmiehen vauhtia ja voimia, sillä sunnuntaina apujalan varpaat osoittivat taaksepäin, vaikka jalka oli muuten ihan hyvin paikoillaa. Jalkaterä oli siis löystynyt niin paljon, että pääsi pyörimään ympäri. Iskä sitä hieman kiristeli ja pärjättiin sillä sitten eilinen. Tänään laitettiin kuitenkin lisäksi liimaa väliin varmistukseksi. Joskos sitä tällä sitten pärjättäisiin muutama kuukausi, kunnes tämä jalka käy lyhyeksi.

Ei sinäänsä mikään ihme, ettei jalkaterä ihan mukana menossa pysynytkään, sillä sen verran kovaa vauhti on. Poika kävelee, juoksee ja hyppii aivan kuten muutkin ikäisensä, ellei jopa hieman kovemmin. Tuntuu aivan siltä kuin poika ottaisi sen ns. menetetyn ajan takaisin, jolloin ei voinut kävellä. Olen naureskellut, että miltähän se mahtaa kuulostaa alkerran naapureista, kun pojat juosta viilettävät asuntoa ympäriinsä. Proteesista kuuluu kuitenkin hieman kovampi kopsahdus kuin tavallisesta jalasta :)
Ja nyt, kun vauhti on noussut meidän kattomme alla taas normaaleihin lukemiin, sitä tajuaa sen kuinka rauhallista meillä välillä olikaan. Mieluummin kuitenkin näin.

Pysyy!

Nyt meillä on kasassa sellaien paketti, jolla apujalka tuntuu ainakin toistaiseksi pysyvän hyvin paikoillaan.
Alimmaisena on silikonituppi, sen päällä katkaistu proteesisukka, sitten itse proteesi ja vielä sen päällä mansetti.
Proteesisukan katkaiseminen oli ihan välttämätöntä, sillä sen yltäessä koko silikonitupin päälle ja ylikin, kääntyi proteesi joka kerta, kun poitsu meni kontalleen. Koko ajan sai olla kääntämässä jalkaa menosuuntaan, sillä varpaat osoittivat milloin taakse ja milloin sivulle. Sukan katkaisun jälkeen proteesi on saanut tarpeeksi ns. tartuntapintaa silikonitupin ylälaidasta, ettei enää pääse kääntymään. Ja hieman yli puoleenväliin silikonituppia ylettyvä sukka estää kuitenkin sen ikävän rupsahtelun.
Onneksi poika on oppinut itse sanomaan, jos jalka on irti tai huonosti paikoillaan. "Äiti, apukaaka" kuuluu hyvin nopsaan ja auttamaan on riennettävä sillä sekunnilla, tai herralla palaa hermo välittömästi.
Mutta en muista korjanneeni apujalan asentoa koko eilisen päivän aikana, joten nyt  menee hienosti.

Toivottavasti menee jatkossakin, sillä esikoinen on tullut varsin mustasukkaiseksi, kun pikkuveli saa enemmän huomiota. Vaikka sitä kuinka yrittää huomioida toistakin yhtäpaljon, niin silti se mustasukkaisuus on väistämätöntä, kun toista joutuu "holhoamaan" pienissäkin tilanteissa.
Tänä aamuna ennätin onneksi hätiin, kun esikoinen yritti tiputtaa tuolille seisomaan nousseen pikkuveljen alas vetämällä tuolin nurin. Kyselin syytä moiseen toimintaan ja sain vastaukseksi "no kun pikkuveli on täällä kotona" ja itkun päälle. Siinä koitin sitten selittää, että ei niin voi tehdä ja kertoa, että molemmat ovat yhtä rakkaita. Hetken mietittyään esikoinen kävi pyytämässä veljeltään anteeksi ja tuli sen jälkeen kyselemään minulta, että "äiti, miksi minulla on kaksi jalkaa, voisinko minäkin saada apujalan?" Koitappa siinä sitten vakuutella, että kakis tervettä jalkaa on ihan loistava juttu. Luulempa, että tämä kyseinen keskustelu tullaan käymään meillä vielä moneen kertaan. Ja tulevaisuudessa varmasti myös toisin päin; "Äiti, miksi minulla pitää olla tälläinen apujalka"  Mutta se on meidän arkea se.

Kuulumisia pajalta osa 2

Maanantaina oli pakko kilauttaa proteesimestarille, koska meistä alkoi tuntua siltä, että proteesi tarvitsee hieman fiksausta. Se vaikutti hieman pitkältä ja se tuppasi kiertymään vahvasti ulospäin. Lisäksi pojan polvi, tai oikeammin se pienille lapsille tyypillinen pehmyt ja pullea iho, tuppasi työntymään rajusti ylös/ulos proteesin holkkiosasta. Olemme sopineet siten, että jos jokin asia yhtään askarruttaa, niin soitamme pajalle ja tarvittaessa mennemme sitten ihan paikanpäälle. Olen itse luonteeltani enemmän sellainen "katsellaan vielä, jos se vaikka siitä- tyyppi", mutta tuonne pajalle soittaminen ja meneminen ei tunnu yhtään vaikealta. Meille on korostettu sitä, että mieluummin varmistetaan turhaan kuin annetaan jonkin asian olla huonosti ja näin ollen aiheuttaa vahinkoa.

Tämän päiväinen keikka ei kuitenkaan osoittautunut turhaksi. (Onneksi, sillä aamu oli niin kaoottinen, että turha reissu olisi saattanut aiheuttaa pienehkön hermoromahduksen) Aivan kuten olimme ajatelleetkin, oli proteesi hieman liian pitkä ja jalkaterän asentoa suhteessa holkkiin piti muuttaa. Myös holkkiosaa piti hieman madaltaa yläreunasta, jotta polvelle jäisi enemmän tilaa. Lisäksi saimme apua "rupsahteluun", joka alkoi vaivata enenmmän vasta tällä viikolla.
Kyse on siis kirjaimellisesti sellaisesta rupsahtelusta, joka aiheutuu siitä, että silikonitupin ja holkin/ silikonitupin ja tyngän väliin menee ilmaa, joka sitten astuttaessa pitää sellaista ääntä, että jokainen läsnäolija alkaa vilkuilla huvittuneesti toisiaan ja miettiä, että kuka pieraisi. Ratkaisuksi tuohon ongelmaan tuli meille yksi pukemisvaihe lisää. Nyt laitamme silikonitupin päälle ohuen proteesisukan ja sitten vasta itse proteesin. Tuo sukka on kuin naisten ohut nilkkasukka, mutta siitä puuttuu kantapään tila. Se on siis vain suora tuubi.
Ihan ongelmaton tuo juttu ei kuitenkaan ole, sillä sukka ei pidä proteesia läheskään yhtähyvin paikoillaan kuin paljas ja tahmea silikoni. Voikin olla, että joudumme tekemään pienen kompromissin ja leikkaamaan sukan varresta lyhyeemmäksi, jotta proteesi pääsee polven lähistöltä kosketuksiin silikonin kanssa ja pysyy siten paremmin paikoillaan.

Lisäksi saimme käyttöömme toisenlaisen mansetin, entinen kun on jo nyt aivan riekaleina. Tämän uuden pitäisi olla hieman vahvempaa tekoa, mutta ei varmasti kovin pitkäikäinen silti, sillä konttaaminen saa mansetin nipistymään lattian ja proteesin väliin, jolloin ohut silikoni repeilee. Ja konttaaminen ei ole varmasti loppumassa vielä aikoihin, sillä autoleikeissä usein konttaillaan, ainakin meillä. Pajalla ei mansetteja kovin suurta varastoa ollut, mutta saamme pian postin toimittamana lisää. Onneksi nyt on sentään kaksi ehyttä.

On uskomatonta kuinka iso ero pienillä muutoksilla voi olla. Ensialkuun poika ei meinannut ottaa askeltakaan, sillä jalka ei tuntunut enää tutulta. Mutta kun hän oli totutellut muutaman hetken ja huomasi, että jalkahan onkin parempi nyt, alkoi vauhti kiihtyä jopa juoksuun saakka. Edelleen poika ns. kierrättää jalkaansa hieman ulkokautta astuessaan, mutta nyt se ei ainakaan johdu liiasta pituudesta. Olikin puhetta, että kunhan käymme viimeisellä kontrollikäynnillä Lasten klinikalla, pitää meidän ottaa puheeksi mahdollinen fysioterapian tarve. Ns. kierrättämisen lisäksi ongelmaa aiheuttaa se, että vaikka proteesi kuinka valmistetaan siten, että jalkaterä tulee suoraan eteenpäin polvesta katsottuna, kääntyy se kävellessä selkeästi ulospäin. Nyt tilannetta korjattiin siten, että käännettiin jalkaterää hieman sisäänpäin suhteessa polveen. Mutta ongelma lähtee selkeästi jo pojan reidestä. Jalka pyrkii siis luonnollisesti suht voimakkaaseen ulkoiertoon, mikä saa tietysti koko jalan kääntymään. En yhtään tiedä mutta mielessä kävi, että voisiko yli 20vko kestäneillä kipsauksilla olla vaikutusta asiaan. Sillonhan jalkaterää väännettiin kokoajan kovasti ulkokiertoon, joten olisiko se voinut vaikuttaa ylemmäksikin... mene ja tiedä.

Mutta tässä nyt iltapäivän ja illan aikana näemme todella kuinka uudistettu jalka toimii. Hienosti poika sillä tosiaan liikkui ja kehuja tuli siitä kuinka luontevasti hän sen kanssa toimii. Polvilleen menot ja sieltä ylös nousemiset, istumiset, makaamiset ja kääntyilyt, sujuvat kaikki niin mallikkaasti, että on vaikeaa uskoa pojan luottaneen uuteen jalkaansa vasta reilun viikon.
Ja on pakko mainita vielä se, että proteesimestari on varsin ihastuksissaan pojasta muutenkin. Poitsu ei ujostele pajalla lainkaan, vaan on oikein reipas ja aurinkoinen. Istuipa tänään pidemmän tovin mestarin syllissäkin ja jutteli autoista. Mestari aikoikin ottaa pojan omakseen ja viedä kotiin, kun niin hyvin juttuun tuleevat :) Ja myös esikoinen viihtyy pajalla mainiosti, koska siellä on valtava laatikollinen leluja.
Se on todella merkittävä asia, että pajalla käynti ei ole vastenmielistä kenellekään meistä, varsinkaan pojalle itselleen. On onni, että saamme asioida todellisten ammattilaisten kanssa.

Ajatusten ristiriitaa

Poika kävelee jo hienosti. Ja lähes jokakerta kun hän lähtee kävelemään, huutaa hän "kato!" ja hymyilee ylpeänä uudesta taidostaan. Ulkona liikkuminen sujuu oikeastaan vielä paremmin kuin sisällä. Apujalka pysyy mansetin avulla paikoillaankin varsin hyvin, eikä poika ei enää vastusta jalan pukemista. Pari kertaa hän on halunnut koskettaa myös paljaalla tyngällä lattiaa ja yrittipä eilen jopa varata sille. Hyvin siis menee ja edistys on huimaa. Siksi onkin jollaintasolla todella hassua, että omat fiilikset on todella ristiriitaisia. 

Tottakai olen onnellinen siitä, että lapsi on saanut kävelytaitonsa takaisin ja on siitä itsekin innoissaan. Ja luotan myös siihen, että hän tulee pärjäämään jalkansa kanssa tulevaisuudessa vallan mainiosti, eikä se tule häntä rajoittamaan.

Silti olen parin viimeisen päivän aikana vihannut tuota irtonaista rajaa, joka mukanamme kulkee. En tietenkään näytä sitä pojalle, vaan kannustan ja kehun häntä. Mutta syvällä sisälläni tahtoisin heittää sen seinään. Eikä siihen ole edes mitään järjellisiä perusteita, kaikki kun sujuu nyt ihan hyvin.

Olen myös suunnattoman väsynyt kertomaan apujalasta ja näyttämään kuinka se laitetaan paikoilleen. (niille ihmisille, joiden olisi se syytä osata)

Ehkä tämä on vain jonkinlaista stressin laukeamista. Kaikki se tsemppaus ja tuki mitä pojalle olemme antaneet, että hän hyväksyisi itsensä ja erilaisen jalkansa. Että hän ottaisi "avun" osaksi itseään ja oppisi käyttämään sitä. Että hän hoksaisi sen, että hän voi edelleen kävellä ja tehdä kaikkea mitä muutkin.

Ehkä kaiken sen keskellä en ole antanut itselleen lupaa negatiivisiin tunteisiin. Mutta kai nekin on otettava vastaan ja käytävä läpi. 

Nyt on kenties se aika, kun meidän perheen elämä vihdoin asettuu normaaleihin uomiinsa ja voi huokaista. Ehkä sitä huomaa nyt sen kaiken väsymyksen minkä on työntänyt taka-alelle pystyäkseen toimimaan. Ja ehkä tämä tilanne, jossa ei tarvitsekaan enää valmistautua seuraavaan vaiheeseen, tuntuu pelottavalta. Sillä olemmehan koko pojan 1v ja 9kk kestäneen elämän ajan olleet jossain "vaiheessa" ja odottaneet seuraavaan siirtymistä. 

Toivottavasti etenevä kevät ja pojan oma positiivisuus saavat äidinkin hymyilemään pian taas leveämmin :)

Askeleet!!!

Eilen, kun pakkailin kotona tavaroita reissuun lähtöä varten, tuli esikoinen innosta hihkuen kertomaan, että pikkuveli seisoo apujalalla. Ja niin teki. Ensimmäisen kerran poika seisoi tukevasti molemmilla jaloillaan ja ilman tukea. Ja hetki ennen lähtöä, poika otti isän tukemana pari pientä ja horjuvaa askelta.

Lieneekö ollut mummolaan saapumisen mukanaan tuomaa iloa ja innostusta, kun aamulla hän pyysi minut luokseen ja tarjosi kättään. Hän halusi kävellä. Rauhalliseen tahtiin kävelimme yhdessä useamman metrin. Poika oli NIIN ONNELLINEN! Ja me vanhemmat myös.
Ja päivällä poika halusi kävellä isin kanssa jälleen ja kun isi päästi käden irti, jatkoi poika yksi. Ja tuon suuren hetken jälkeen poika taapersi itsenäisesti useampaankin kertaan. Ja kävely onnistui myös ulkona täydessä talvivarustuksessa ja isohkoissa kengissä. Olen niin ylpeä pojastani ja hänen uusista ensiaskelistaan.
Ja se riemu mikä hänen kasvoiltaan loistaa hänen kävellessään jälleen. Se riemu leviää myös itseen.

Tämä päivä on suuri päivä!!!