Ajatusten ristiriitaa

Poika kävelee jo hienosti. Ja lähes jokakerta kun hän lähtee kävelemään, huutaa hän "kato!" ja hymyilee ylpeänä uudesta taidostaan. Ulkona liikkuminen sujuu oikeastaan vielä paremmin kuin sisällä. Apujalka pysyy mansetin avulla paikoillaankin varsin hyvin, eikä poika ei enää vastusta jalan pukemista. Pari kertaa hän on halunnut koskettaa myös paljaalla tyngällä lattiaa ja yrittipä eilen jopa varata sille. Hyvin siis menee ja edistys on huimaa. Siksi onkin jollaintasolla todella hassua, että omat fiilikset on todella ristiriitaisia. 

Tottakai olen onnellinen siitä, että lapsi on saanut kävelytaitonsa takaisin ja on siitä itsekin innoissaan. Ja luotan myös siihen, että hän tulee pärjäämään jalkansa kanssa tulevaisuudessa vallan mainiosti, eikä se tule häntä rajoittamaan.

Silti olen parin viimeisen päivän aikana vihannut tuota irtonaista rajaa, joka mukanamme kulkee. En tietenkään näytä sitä pojalle, vaan kannustan ja kehun häntä. Mutta syvällä sisälläni tahtoisin heittää sen seinään. Eikä siihen ole edes mitään järjellisiä perusteita, kaikki kun sujuu nyt ihan hyvin.

Olen myös suunnattoman väsynyt kertomaan apujalasta ja näyttämään kuinka se laitetaan paikoilleen. (niille ihmisille, joiden olisi se syytä osata)

Ehkä tämä on vain jonkinlaista stressin laukeamista. Kaikki se tsemppaus ja tuki mitä pojalle olemme antaneet, että hän hyväksyisi itsensä ja erilaisen jalkansa. Että hän ottaisi "avun" osaksi itseään ja oppisi käyttämään sitä. Että hän hoksaisi sen, että hän voi edelleen kävellä ja tehdä kaikkea mitä muutkin.

Ehkä kaiken sen keskellä en ole antanut itselleen lupaa negatiivisiin tunteisiin. Mutta kai nekin on otettava vastaan ja käytävä läpi. 

Nyt on kenties se aika, kun meidän perheen elämä vihdoin asettuu normaaleihin uomiinsa ja voi huokaista. Ehkä sitä huomaa nyt sen kaiken väsymyksen minkä on työntänyt taka-alelle pystyäkseen toimimaan. Ja ehkä tämä tilanne, jossa ei tarvitsekaan enää valmistautua seuraavaan vaiheeseen, tuntuu pelottavalta. Sillä olemmehan koko pojan 1v ja 9kk kestäneen elämän ajan olleet jossain "vaiheessa" ja odottaneet seuraavaan siirtymistä. 

Toivottavasti etenevä kevät ja pojan oma positiivisuus saavat äidinkin hymyilemään pian taas leveämmin :)