Sekalaisia kuulumisia

Blogissa on ollut viimeaikoina hiljaista. Ja se johtu vain ja ainoastaan siitä, että olen nauttinut kesästä ja lämmöstä. Samoin on tehneet myös pojat. Juosseet varpaat paljaina pihalla ja nauttineet vähäisen vaatetuksen tuomasta vapauden tunteesta. Paljain varpain oleminen näkyy myös proteesista. Tällä menolla proteesin isovarvas on syksyllä muisto vain, sillä siihen tahtiin se kuluu.

Ilmojen oltua niin suotuisat, olemme käyneet muutaman kerran myös rannalla. Se ei ole pojan suosikki paikkoja, se täytyy sanoa. Ensimmäisellä kerralla hän istui rantavedessä ja leikki lapiolla, mutta halusi hyvinkin pian pois. Toisella kerralla hän totesi, että mennään pois, jo siinä vaiheessa, kun oli saatu uikkarit päälle. Oma oletukseni on se, että häntä hieman nolottaa olla ilman apujalkaansa. Ja pelkkä proteesi ei poikaa rauhoita, vaan tarvitaan ainakin paita uikkareiden lisäksi, jotta poitsu suostuu liikkeelle lähtemään.

Mutta eipä hänen suinkaan ole pakko vedessä olla, jos ei halua. On kuitenki saanut kokeilla ja pääsee sinne jos itse tahtoo mennä. 

Nykyisin poika osaa jo hieman kävellä paljaalla tyngällään. Pävittäin hän ottaa mutamia askelia esim. suihkuun mennessä. Vaikeaa se edelleen on, ja ilman tukea se ei vielä onnistu. Mutta helpotus sekin, että hän on oivaltanut, että voi käyttää jalkaansi myös ilman "apua".

Mutta sitä vaivalloista taaperrusta katsoessa tulen aina niin onnelliseksi tuosta proteesista. Vaikka se välillä käy pahasti hermoon, niin on se silti ihan loistava. Se mahdollistaa normaalin elämän!

Kesä ja lämpö ovat tuoneet mukanaan hieman käytännön probleemia. Mansettien kanssa tuppaa olemaan pientä haju ongelmaa, vaikka niitä päivittäin vaihdetaan ja pestäänkin. Ne kun tuppaavat hien lisäksi keräämään paljon muutakin mukaansa. Shortsit jalassa kun painellaan tuolla, niin mansetista on luettavissa illalla päivän ruokalista ja tapahtumakalenteri. Ja vähäisestä vaatetuksesta ja kovasta vauhdista johtuen mahdolliset vahingot tuolla vaipassa tuppaavat hepommin falskaamaan ja päätymään mansetin yläreunaan...pehmyt ja joustava silikonipinta tuntuu tempaavan hajun aika tiukasti itseensä. Ei kiva, mutta näillä mennään.

Iho on onneksi kestänyt todella hyvin. Ja jalka on ihan selkeästi tottunut hiostaviin materiaaleihin, eikä hikoile enää läheskään yhtäpaljon kuin alussa. Välillä tarvitsee hieman hieraista rasvaa illalla polven seudulle, mutta muuten ei ole sen kummemmin tarvinnut ihosta huolehtia.

Tänään meillä oli kiva päivä. Vuorossa oli pojan synttärijuhlat. Virallinen syntymäpäivä on huomenna, mutta pieni varaslähtö ei haittaa. Lasten synttärit on siitä hassuja juhlia, että siinä samalla kun katsoo lapsen iloa ja riemua ja on onnellinen lapsen kasvusta ja kehityksestä, tuntee suurta haikeutta. Miten se aika rientääkin niin nopeasti?

Mutta pojan elämässä on tapahtunut kuluneen vuoden aikana paljon. Ainakin yksi koko loppuelämää koskeva päätös on tehty ja uusia askelia otettu, kirjaimellisesti. Seuraavaan vuoteen on huomattavasti helpompi katsoa kuin viime vuonna. 

Parin päivän päästä pääsemme lähtemään lomalle. Lapsilla on odotettavissa ihanaa ja kovasti odotettua aikaa isovanhempien kanssa ja erilaisia iloja ja elämyksiä. Pääsemme mökille ajelemaan traktorilla ja järvelle onkimaan. Toisessa mummolassa pääseen leikkaamaan ruohoa ukin kanssa ja leikkimään enon vanhoilla leluilla. Ja mikä parasta, nyt nuorempikin pysyy menossa täysillä mukana. Hänellä on kaksi hyvää jalkaa.

Lämpöisiä päiviä teille

toivottelee Eija

Aika nuolla haavojaan

Ajauduin (joskaan en varmasti ihan sattumalta) eilen illalla selailemaan Facebook:in viestiboxia ja lueskelemaan vanhoja viestejä. Kohdalle sattui myös viesti, jonka olin lähettänyt kaveripariskunnalle pojan ollessa tasan kaksi viikkoa vanha. En edes muistanut lähettäneeni sitä.

Teille ei olekkaan tosiaan kerrottu...

Meidän pienokaisellamme on oikeassa jalassa synnynnäinen epämuodostuma. Sellainen, joka vaan jostain syystä tulee...kukaan ei osaa sitä selittää miksi. Luonto on vaan päättänyt ihan alkumetreillä, että näin käy.

Epämuodostumasta johtuen jalassa on useampia vikoja. Näkyvin on se, että hänellä on vain kolme varvasta. Jalkaterä on muutenkin pienempi kuin terveessä jalassa. Myös sääriluu on lyhyempi kuin terveessä jalassa. Myös muita "puutteita" jalassa epäillään olevan, mutta ne varmistuvat muutaman kuukauden kuluttua, kunhan jalkaa kuvataan tarkemmin.

Tuon epämuodostuman lisäksi hänellä on myös ns. kampura-jalka. Eli kaksi eri vaivaa samassa jalassa. Kampuraa alettiin hoitaa jo hänen ollessa 5vrk vanha. Eli jalkaa taivutetaan kipsillä oikeaan asentoon. Nyt vuorossa toinen kipsaus.Näitä kipasauksia jatketaan nyt 5-7vko ja sitten katkaistaan akilesjänne ja kipsataan taas. Jossain vaiheessa vuoroon tulee tankokengät jne... Keskiviikoisin meillä on aina lastenklinikka päivä, jossa jalkaa hoidetaan.

Jalan ennustetta on vielä liian aikaista sanoa, mutta on hyvin mahdollista, että ns. sairas jalka jää kasvussa tervettä jälkeen ja tulevaisuudessa pituusero olisi merkittävä. Myös mahdollisesti jalasta puuttuvat luut ja muut merkittävät osaset voivat olla ongelmallisia. Niin kauheaa, kuin se olikin kuulla, on meillä edessä niinkin suuria päätöksiä, että koitetaanko jalasta saada toimivaa, vai päädytäänkö amputaatioon.
Nämä päätökset ei ole onneksi käsillä vielä, vaan n. vuoden iässä, jolloin nähdään, pysyykö viallinen jalka terveen kasvuvauhdissa yms.

Ei siis mennyt tämä meidän vauva-aika ihan niin kuin piti.Kaiken kun piti olla kunnossa. Ultrassa ei ole huomattu mitään poikkeavaa, vaikka periaatteessa olisi pitänyt.
Sulattelemista on riittänyt. Varsinkin, kun vielä Jorvin sairaalassa jalan ennuste oli hyvä ja sitten viime keskiviikkona klinikalla ortobedi paukautti päin naamaa amputaatiot ja muut kauheudet esille, ilman mitään varoituksia tai hienotunteisia vihjailuja.
Mutta nyt alkaa kai pikkuhiljaa hyväksymään asian ja huomata vauvan, eikä vaan keskity jalkaan. Hienoa tässä asiassa on se, että poika on muuten täysin terve!!!! Muutenkin hän on niin kovin suloinen. Ja aivan veljensä näköinen 
Edessä on paljon vaikeita asioita, mutta nyt pitää vaan yrittää elää hetkessä, eikä murehtia tulevaa...vaikeaa se välillä on, mutta yrittää täytyy.

Viestistä käy hyvin ilmi, että ollaan ihan taipaleen alussa. Ilmassa on paljon kysymyksia ja olettamuksia tiedon sijaan. Näin jälkeenpäin ihan huvittaa tuo optimistinen ajatus kipsauksien kestosta, 5-7 viikkoa. Todellisuus oli hivenen toinen.

Itselleni pistää silmään se, että viesti on jotenkin niin kevyen tuntoinen. Siinä ei ole ripaustakaan siitä myrskystä, joka sisällä silloin velloi...
Mieleen on tulleet ne hetket, kun poika oli ihan pieni, alle viikon ikäinen. Hänen nukahdettuaan yritin itsekin käydä nukkumaan, mutta se ei onnistunut. Sen sijaan koitin tukahduttaa huutoani tunkemalla peittoa suuhuni, hakaten samalla sänkyä raivokkaasti nyrkillä. Tai kun mies piti kiinni ja koitti rauhoitella, minun vapistessa ja rimpuillessa kouristavan itkun kynsissä. Miten ne tunteet olivatkaan niin valtavan voimakkaita? 

Tai ne hetket, kun ei kyennyt mihinkään. Ei edes ajattelemaan. Makasi vaan kippurassa tajuamatta kuluvaa aikaa ja ympäröivää paikkaa. Havahtui sitten pojan itkuun tai johonkin, tajuten samalla, että kyyneleet on kastelleet kasvot ja hiuksetkin. 

Mutta samaan aikaan yritin olla tosi skarppi. Kertoa asiata tyynesti puhelimessa tai viestissä ja olla kuin olisi sinut asian kanssa. Hoitaa arkea normaalisti, antamatta itselleni armoa minkään suhteen. Paha olo ei saanut näkyä mistään ulospäin. Sitä ikäänkuin yritti kuolettaa tunteensa päiväksi ja yöllä, kun kukaan ei ollut näkemässä antoi niiden iskeä kaikella voimalla. Ja muistan jokaisen kerran, kun se itku tuli ns. julkisesti. Puhelimessa tai neuvolassa. Saatika sitten siellä sairalassa. Niinä kertoina en onnistunut pitämään jokaista lankaa käsissäni ja se harmitti.

Näin jälkeenpäin sen ei olisi tarvinnut mennä niin. Ei todellakaan.

Minut on kasvatettu kotona siihen, että tunteet saa näyttää, mutta jostain syystä toimin toisin siinä tilanteessa.

Miksi? Sitä en todellakaan tiedä.

Nykyisin opettelenkin toimimaan toisin. Yritän saada ulos ne vaikeat ajatukset, joita edelleen tuppaa tulemaan. Koitan antaa tilaa myös sille kiukulle ja turhautumiselle, jota arjessa väistämättä eteen tulee. Enää en yritä lakaista tunteitani maton alle, ja olla kuin niitä ei olisi.
Usein se ei onnistu puhumalla. Miehelle saatan äksyillä aikani ja sitten lopulta nukkumaan käydessä yrittää selittää mikä mieltä painaa. Mutta pääsääntöisesti ne ajatukset ei vaan tule sanoina ulos.
Helpommin ne tulee kirjoittamalla tänne.
Viimepäivinä se on ollut kuitenkin vaikeaa tännekin. On tuntunut jotenkin nololta myöntää, että mielessä on pyörinyt jo taakse jääneet hetket ja tunteet. Mitä niitä nyt kertaamaan?
Mutta kun ne ajatukset eivät vaan ole jättäneet minua rauhaan, ajattelin kokeilla. Joskos tästä olisi apua.

Ja kuten sanotaan; mihinpä se seepra raidoistaan pääsee... Ikuisena murehtijana ja liikaa ajattelevana ihmisenä olen taas ajatellut. Miettinyt, että miksi ne menneet nyt niin kovasti mielessä pyörii. Olen tullut siihen tulokseen, että nyt on sen aika. Aika tehdä hieman tiliä itsensä kanssa, kun siihen on vihdoin mahdollisuus. Enää ei tarvitse pohtia seuraavaa vaihetta, tai odottaa isoja operaatioita. Nyt elämässämme alkaa olla rutiini ja voimme elää ihan normaalia arkea. Arkea vailla sairaalakäyntien aikatauluttamaa kalenteria.
Nyt minulla on aikaa tarkastella niitä jälkiä, joita minuun itseeni on jäänyt. Tutkia niitä omia sisäisiä kulmia, jotka ovat kaiken tämän myötä hioutuneet (mikä ei tässä räiskyvässä ja ailahtelevassa persoonallisuudessa ole välttämättä lainkaan paha asia). Nyt minulla on aikaa nuolla niitä haavoja ja lopulta huomata niiden parantuneen. Luulen, että tämä on tehtävä, jotta voi jättää sen vaiheen kunnolla taakseen.

Onneksi ei vielä!

Hetki sitten istahdin olohuoneen nojatuoliin. Pojat repivät itsestään irti vielä viimeisiä energian rippeitä juoksentelemalla eteisen ja olohoneen väliä. Mielikuvissaan he kaiketi ajoivat lujaa hienoilla autoilla, Bemareilla veikkaisin. Ne ovat nyt se kuumin juttu. 

Nuorempi matki perässä jokaikisen liikkeen, jonka isoveli edeltä teki. Kaarsi kurviin tai kaatui sanoen "kolali tuli". Touhua oli ilo katsella ja koitin olla kerrankin kieltämättä ja antaa poikien iloita. 

En tiedä miksi usein juuri ne hyvät hetket saavat oman mielen niin haikeaksi. Vaikka poika juoksi apujalallaan sujuvasti, aurinkoinen hymy kasvoillaan, onnistuin itse kulkemaan ajtuksissani niihin mahdollisiin hetkiin, kun kaikki ei onnistukaan samalla tavalla kuin tavallisella jalalla. Niihin hetkiin, kun poikaa kiukuttaa se irtonainen jalka ja se, että hän on erilainen.

Katkaistakseni ajatukseni, sanoin miehelle, ettei kärsisi ajatella liikaa. Ei pitäisi murehtia nyt, kun kaikki on hyvin.

Kun sitten oltiin jo siinä vaiheessa, että iltapuurot oli syöty ja vuorossa oli peseytyminen, survouduimme koko perhe kylppäriin. Isä hoiti esikoisen pesuja ja minä nuoremman. Meidän vuoroa odotellessa riisuin pojan ja otin apujalankin pois. Poika seisoi yhdellä jalalla ja roikkui kiinni lahkeessani. Sitten hän näki jotain mielenkiintoista. Hän pyysi minua siirtämään itsensä lähemmäksi, jotta näkisi paremmin, mutta en suostunut. Sen sijaan sanoin hänelle, että astu vaan. Sinä voit astua pikku-jallalla. Ja niin poika vaan astui. Piti minun käsistäni kiinni ja otti pari askelta ihan paljaalla tyngällä. Se näytti hankalalta. Todella hankalalta. Pituuseron todellinen määrä tuli konkreettisesti esille, kun katsoi kuinka koukussa terveen jalan täytyi olla. Mutta kun poika oli määränpäässään, katsahti hän minua kasvoillaan ilme kuin sanoakseen; "Äiti, minä pääsin. Äiti, kyllä minä pärjään, älä huoli". 

Sitten hän otti pari askelta, palasi luokseni ja vaati päästä syliin.

Kuinka sitä mahtaa oppia luottamaan pojan pärjäämiseen? Miten sitä osaa päästää irti? 

Miten sitä onnistuu antamaan hänelle samanlaisen mahdollisuuden kaatua ja nousta ylös?

Se, että lapsen elämän alkutaipaleella on ollut odottamattomia vastoinkäymisiä ja haasteita, on ainakin omalla kohdallani muodostanut ns. ylimääräisen tunnesiteen lapseen. Molemmat lapset ovat ihan yhtä rakkaita. Niin rakkaita, ettei siihen ole sanoja. Mutta silti on olemassa jokin selittämätön lisä, joka tulee vain ja ainoastaan sen vamman myötä. 

Ehkä se johtuu siitä, että ihan alussa joutui tekemään itsensä kanssa paljon töitä, että hyväksyi tilanteen ja sen pienen puutteen. Sen, että oppi rakastamaan sen ihanan pienen pojan lisäksi myös sitä jalkaa, jonka olisi halunnut olevan tavallinen. Ehkä se johtuu siitä, että on joutunut katsomaan sivusta, kun lapseen on sattunut, eikä ole voinut auttaa. Ehkä se on kasvattanut sisälle tunteen, joka pistää vannottamaan, ettei anna sellaista tapahtua koskaan enää. 

Siitä lisästä huolimatta molemmat lapset ovat ns. samalla viivalla ja molemmille täytyy antaa samat mahdollisuudet. Mahdollisuudet epäonnistua ja mahdollisuudet näyttää, että he pärjäävät.

Onneksi he ovat kuitenkin vielä pieniä, eikä minun tarvitse päästää irti ihan heti. Voin pitää kiinni kädestä ja opastaa. Nostaa ylös jos kaatuu. Puhaltaa jos sattuu. Mutta aika vaan vierii niin pelottavan lujaa....

Tukea

Kaikki niin erilaisia, mutta kaikki niin iloisia, eloisia, suloisia ja kauniita.
Hyppyjä, pomppuja, juoksemista, kierimistä ja ilon kiljahduksia. Kaikkea sitä mitä voi kuvitella, kun iso joukko lapsia pääsee telinevoimistelu-saliin.
Kukaan sattumalta paikalle eksynyt ulkopuolinen ei varmasti olisi voinut aavistaa syytä paikalla oloomme. Se ei näy lapsista päälle päin jos katsoo yleiskuvaa. Vasta, kun pysähtyy katsomaan tarkasti tuota joukkoa, voi huomata ne pienet kädet tai jalat, jotka ovat ainutlaatuisia.

Olimme dysmelia-tapaamisessa jonne oli saapanut useita perheitä lapsineen. Jokaisella oma tarinansa ja oma polku tallattavanaan, mutta silti kaikilla niin paljon yhteistä. Samoja ajatuksia, samoja pelkoja, samoja kysymysiä.
Lasten temmellyksen tiimellyksessä me vanhemmat keskustelimme ja vaihdoimme ajatuksia. Muisteltiin mennyttä, kerrattiin vaiheita, jaettiin neuvoja ja katsottiin tulevaan. Ja samalla sitä ääneen sanomatta rakensimme näkymätöntä kehikkoa ympärillemme. Meitä on muitakin ja voimme olla toinen toistemme tukena tarpeen mukaan.

Ensimmäisen kerra koko pojan syntymän jälkeisenä aikana, minulle tuli tunne, että joku ymmärtää mitä minä tarkoitan. Joku toinen on kokenut sen saman kivun sisällään koittaessaan ymmärtää. Joku toinenkin on ollut yhtä neuvoton kuin itse ja pelännyt yhtä paljon. Vasta nyt ymmärrän vertaistuen todellisen merkityksen.
Ja mitä se tulee merkitsemään niille pienille ihmisille, jotka tulevat jossain vaiheessa ihmettelemään erilaisuuttaan. Se on korvaamattoman tärkeää.....

.... Siihen päätin kirjoitukseni eilen, enkä enää sen ääreen palannut. Kirjoitin sen hymyillen ja kiitollisena kuluneesta päivästä.
Illalla sänkyyn mentyäni mietin asioita ja kulunutta päivää. Siinä toisten vanhempian kanssa jutellessa tuli palattua moneen vaikeaan hetkeen uudelleen. Tuli repäisseeksi monta laastaria edelleen avoimen ja vuotavan haavan päältä tajuten, etteivät ne ole vielä parantuneet. Illan ja yön hiljaisuudessa tuli vieritettyä monta kyyneltä. Tuli palattua niihin hetkiin, kun koitti rauhoitella iteseään ja vain selvitä eteenpäin. Voi kun olisin jo silloin osannut hakeutua vertaisteni seuraan. Olisin tarvinnut sitä niin paljon!!!

Mietin miksi en kuitenkaan päätynyt vertaistuen pariin? Enkö itse yrittänyt tarpeeksi? Entä miksi kukaan ei auttanut? Olin ehkä liian sokissa. Ehkä meidän uudenlainen arki kipsihoitoineen alkoi niin rytinällä, ettei minulle jäänyt aikaa ajatella järkevästi. Ehkä emme osanneet kysyä apua okein. Ehkä meitä ei ymmärretty, eikä hätäämme kuultu.

Eilinen tapaaminen avasi minun silmäni erityisesti erään asian suhteen. Kaikki muutkin ovat pelänneet, olleet surullisia, pettyneitä ja huolissaan. Kaikki ovat kysyneet kysymystä miksi ja teinkö itse jotain väärin. Ja jokaisen perheen kohdalla sen pienen ainutlaatuisen ja erilaisen lapsen syntymä on ollut valtava mullistus, josta on koitettu toipua ja opetella hyväksymään tilanne. Kaikilla sen suuren rakkauden seurana on ollut paljon vaikeitakin tunteita.

Tuon kuultuani ja ymmärrettyäni minulle tuli tunne, että minun on annettava itselleni anteeksi. Minun ei tarvitse tuntea huonoa omatuntoa siitä, että olen ollut surullinen ja minusta on tuntunut hetkittäin siltä, että maailma romahtaa. Minulla on ollut oikeus tuntea niin, vaikka monella muulla onkin käsiteltävänään vielä paljon suurempia murheita.
Minä en ole ollut itsekäs.
Olen ollut äiti!
Äiti joka toivoi ja uskoi saavansa terveen lapsen, mutta saikin jotain muuta.
Sai ehkä vielä paljon enemmän, vaikkei ole sitä ehkä vieläkään täysin ymmärtänyt.

Kiitos kaikille eilen mukana olleilla ja toivottavasti tapaamme jälleen!

Eija

Liikuttavaa

Elämä lasten kanssa on yhtä ylä- ja alamäkeä ihan päivittäin. Välillä kaikilla on kivaa, välillä pojilla on kivaa, mutta äidillä ei ja välillä kenelläkään ei ole kivaa ja itku meinaa tulla jokaisella. Tänään oli sellainen hetki, että poikien ilme oli aurinkoisista aurinkoisin ja äidin silmäkulmassa kyynel. Se silmän pinnalla väreillyt neste, ei ollut surusta tai murheesta aiheutuvaa, vaan se oli silkkaa onnea.

Aamulla satoi vettä, ja ah miten ihanalta se usean helteisen päivän jälkeen tuntuikaan. Ikkunoista tuli oikeasti raikasta ilmaa, eikä mikään lämmin lehmän hönkäys. Tuo raitis ilma ei kuitenkaan ollut syy liikutukseeni. Sen aiheutti nuo ihanat naperot. Päätin pukea pojille sadevaatteet ja kumpparit ylle ja lähteä ns. rapakko-kävelylle. Tarkoituksena siis loiskia rapakoissa innolla ja antaumuksella ja nauttia ropisevasta kesäsateesta.
Tämä rapakko-kävely oli suorastaan historiallinen. Se oli nuoremman poitsun ihka ensimmäinen!

Ja voi miten minua harmittaakaan, ettei minulla ollut mukanani mitään aparaattia, jolla olisin voinut taltioida tuon suunnattoman riemun. Ensin poika katsoi ihaillen, kun isoveli juoksi tottuneesti pitkänomaisen lammikon poikki, loiskuttaen vettä ympäriinsä. Sitten hän katsahti kysyvästi minuun, kuin varmistaakseen voiko hän tehdä samoin. Annoin luvan ja poika tapasteli uusilla kumisaappaillaan keskelle lammikkoa ja hyppäsi pari kertaa tasajalkaa. Sitten hän alkoi nauraa kikattaa isosti ääneen. Sitä hetkeä ei voi edes selittää. Pojan silmät olivat ilosta niin selällään, että olisi voinut kuvitella hänen nähneen vähintään dinosauruksen.
Iloinen oli myös isoveli, joka yllytti veljeään aina vaan suurempiin lammikoihin ja kovempaan vauhtiin. Pojilla oli niin hauskaa, että minun sydämeni meinasi pakahtua onnesta ja ilosta. Pojat jaksoivat loiskia ja pomppia 45 minuuttia ja rapainen vesi valui molempien kasvoilla, eikä edes kuravaatteet pystyneet pitämään poikia kuivana, mutta ei sen väliä, meillä oli kivaa.

Niin ja tosiaan, kokeilin sitä muovipussia. Ehkä se hieman helpotti jalkaan sujauttamista....siis ehkä. Pitää testata sitä vielä uudemman kerran.

Jälleen kuulumisia pajalta

Pajalla on taas vierailtu ja nyt on asiat siihen malliin kunnossa, että kesän yli pitäisi pärjätä.

Uutta proteesia ei tarvinnut (onneksi) vielä alkaa valmistaa, sillä entinen on passeli ympärysmitoiltaan. Sen sijaan entiseen laitettiin korotusta 1cm. Miten, sitä en osaa oikein selittää, mutta jotain massaa siihen holkin ja jalkaterän väliin laitettiin. 1cm voi kuulostaa vähältä, mutta muutos noihin pieniin jalkoihin on suuri. Ensinnäkin se on suuri siinä mielessä, että pojan lantio saatiin taas suoraan linjaan ja terve jalka suoristuu jälleen kävellessä kunnolla. 

Mutta suurin muutos lienee ollut taas siinä jalan uudessa tuntumassa. Jalka ei selkeästi tuntunut lainkaan omalta ja alkuun poika olikin varsin vastahakoinen liikkumaan sen kanssa. Sain vedellä jos jokinmoisia ässiä hihasta, jotta saan pojan sen verran liikkeelle, että proteesimestari voi tarkistaa homman olevan kohdillaan.

Mutta sitten kun vauhtiin päästiin, ei siitä meinannut tulla loppua :)

Muutos proteesin pituudessa toi myös muutosta sen ulkonäköön. Nyt jalkaterän ja holkin sauma on tasainen, eikä siihen jää ns. pykälää, (mikä on hyvä siitäkin syystä, ettei se kerää kaikkea hiekkaa). Meitä tuo "viimeistelemättömyys" ei ole lainkaan haitunnut,  oikeastaan päinvastoin, sillä se on helpottanut niiden pienten muutosten tekemistä joita on tarvittu, mutta nyt kun sauma on siisti, näyttää se omaankin silmään paremmalta. Pojalle itselleen näillä asioilla ei taida vielä pahemmin olla väliä. 

Ja nyt saimme myös niitä kaivattuja mansetteja. Nyt niitä on viisi ja voimme vaihtaa ne tarpeen tullen vaikka kesken päivää. Ja proteesimestarin suositus oli muutenkin vaihtaa ja pestä niitä päivittäin, jotta ei tule mitään iho-ongelmia. Niiden sisään kun kulkeutuu jos jonkilaista roskaa ja erityisesti sitä hiekkaa. Nyt ei tarvitse miettiä, että ehtiikö se kuivaa kunnolla aamuksi ja muutenkin niistä voi pitää parempaa huolta. Ei sillä että niille nyt kauheita voisi tehdä. Lähinnä se käsin pesu ja kuivumaan, sekä tarvittaessa talkki, jos mansetin sisäpinta alkaa muuttua liian tahmeaksi. 

Mansettien vaihtomahdollisuus tuo arkeemme myös uuden jutun, sillä voimme aloitta nyt kunnolla potta-harjoittelun ja päivisin vaipatta olemisen. Niillä kahdella, tai oikeastaan yhdellä, kun ei oikeen voinut. Olisi ollut kurjaa jos aamupäivällä olisi tullut pissat housuun, eikä iltapäivällä olisi sitten pysynyt jalka paikoillaan mansetin ollessa kuivumassa. Ja täytyy sanoa, että oli se mansetti kyllä todella hurjassa kunnossa ilman mitään pissa-vahinkojakin.

Kysyin samalla siitä kengänkoron vaikutuksesta. Ja sen vaikutus voi olla hyvinkin suuri (varsinkin noin pienelle lapselle). Yleensä liian korkea kengänkorko näky siinä, että kompastelua tulee enemmän ja lapsi menee helposti nenälleen. Ja jos polvi on oikeinkin herkkä, niin se voi reagoida myös uusien kenkien mukanaan tuomiin muutoksiin. 

Vinkiksi sain sellaisen, että jos kengissä suinkin on irroitettava sisäpohja, voi päkiän alle laitta hieman korotusta vaikka pahvin palalla, jolloin koron korkeus hieman tasoittuu.

Sain myös toisen kokeilemisen arvoisen vinkin. Se koskee sitä ah, niin tuskaista kumisaappaan pukemista. Proteesin päälle kannattaa kuulemma laittaa muovipussi (sellainen kahiseva, esim.pakastepussi). Silloin jalka sujahtaa saappaaseen helpommin ja myös riisuminen helpottuu siinä samalla. Tämä on kuulemma niksi jo sota-ajalta. Täytyy kokeilla. En viitsinyt tällä helteellä alkaa moisen jutun kanssa temppuilemaan ja poikaa kiusaamaan.

Sellainen oli siis tämän kertainen visiitti proteesipajalla. Oikein hyvä ja antoisa. Pojat eivät olisi edes halunneet lähteä kotiin, vaan ilmoittivat jäävänsä leikkimään. Ja jos pojat ovat viihtyneet siellä tähänkin asti hyvin, tulevat he varmasti menemään seuraavalla kerralla vielä innokkaammin, siitä piti huolen jäätelöt jotka meille tarjoiltiin helpotukseksi kuumuuteen. Ilmastointi laitteet nimittäin reistasivat ja huoltomies oli sattumoisin toisella puolen Suomea :)

Kesä!!!

Kesä on alkanut ihanasti. Lämmin sää on ajanut meidän perheen lähes kokonaan ulos tästä vajaan 80 neliön saunasta, jota ei saa kunnolla viilennettyä. (kiitos etelä-ikkunoiden) Mutta en valita. Nyt nautitaan, kun on kerran mahdollisuus. 

Tämän kovin ulkoilu painotteisen elämän tiimellyksessä jää kaikki sisähommat tekemättä, eikä tännekään tule hirmuisesti kirjoiteltua.

Eipä sillä, ei juuri mitään uutta taivaan alla.

Pojan kuume helpotti ja hän on ollut ihan ennallaan jo viikon. Pajalla ei viimeviikolla ehditty käymään, mutta huomenna ollaan sitten vihdoin menossa. Ja syytä todella on.

Huomasin tuossa pari päivää sitten, että pojan lantio on ihan vinossa. Johtuen siitä, että apujalka on käynyt auttamattomasti lyhyeksi. Miten ne kasvaakin nuo lapset noin nopsaan?

Huomenna sitten tartumme tähän tilanteeseen ja todennäköisesti alamme valmistaa proteesia nro.2.

Ja toivottavasti sinne on saapunut lisää niitä mansetteja, joita emme ole edelleenkään saaneet lisää. Kaksi käytössä olevaa ovat ihan kamalassa kunnossa. Kunnolla rikki ja niin likaisia (jatkuvasta pesusta huollimatta). Mutta minkäs tees, kun shortseissa tuolla hiekkalaatikolla painellaan niin se on väistämätöntä. Myös proteesin värikirjo alkaa olla melkoinen. On mustaa, vihreää ja sinistä. Varpaan kärjet on kuluneet ja ovat lähempänä neliskanttista muotoa, kuin sitä mistä alkutilanteessa lähdettiin. Mutta kaikki ne värjäytymät ja kulumat kertovat vain siitä, että jalka on kovassa käytössä. Ja hyvä niin.

Mutta palaillaan asiaan paja kuulumisten tiimoilta sitten huomenna :)

Aurinkoisia päiviä teille!

Eija