Kaikki niin erilaisia, mutta kaikki niin iloisia, eloisia, suloisia ja kauniita.
Hyppyjä, pomppuja, juoksemista, kierimistä ja ilon kiljahduksia. Kaikkea sitä mitä voi kuvitella, kun iso joukko lapsia pääsee telinevoimistelu-saliin.
Kukaan sattumalta paikalle eksynyt ulkopuolinen ei varmasti olisi voinut aavistaa syytä paikalla oloomme. Se ei näy lapsista päälle päin jos katsoo yleiskuvaa. Vasta, kun pysähtyy katsomaan tarkasti tuota joukkoa, voi huomata ne pienet kädet tai jalat, jotka ovat ainutlaatuisia.
Olimme dysmelia-tapaamisessa jonne oli saapanut useita perheitä lapsineen. Jokaisella oma tarinansa ja oma polku tallattavanaan, mutta silti kaikilla niin paljon yhteistä. Samoja ajatuksia, samoja pelkoja, samoja kysymysiä.
Lasten temmellyksen tiimellyksessä me vanhemmat keskustelimme ja vaihdoimme ajatuksia. Muisteltiin mennyttä, kerrattiin vaiheita, jaettiin neuvoja ja katsottiin tulevaan. Ja samalla sitä ääneen sanomatta rakensimme näkymätöntä kehikkoa ympärillemme. Meitä on muitakin ja voimme olla toinen toistemme tukena tarpeen mukaan.
Ensimmäisen kerra koko pojan syntymän jälkeisenä aikana, minulle tuli tunne, että joku ymmärtää mitä minä tarkoitan. Joku toinen on kokenut sen saman kivun sisällään koittaessaan ymmärtää. Joku toinenkin on ollut yhtä neuvoton kuin itse ja pelännyt yhtä paljon. Vasta nyt ymmärrän vertaistuen todellisen merkityksen.
Ja mitä se tulee merkitsemään niille pienille ihmisille, jotka tulevat jossain vaiheessa ihmettelemään erilaisuuttaan. Se on korvaamattoman tärkeää.....
.... Siihen päätin kirjoitukseni eilen, enkä enää sen ääreen palannut. Kirjoitin sen hymyillen ja kiitollisena kuluneesta päivästä.
Illalla sänkyyn mentyäni mietin asioita ja kulunutta päivää. Siinä toisten vanhempian kanssa jutellessa tuli palattua moneen vaikeaan hetkeen uudelleen. Tuli repäisseeksi monta laastaria edelleen avoimen ja vuotavan haavan päältä tajuten, etteivät ne ole vielä parantuneet. Illan ja yön hiljaisuudessa tuli vieritettyä monta kyyneltä. Tuli palattua niihin hetkiin, kun koitti rauhoitella iteseään ja vain selvitä eteenpäin. Voi kun olisin jo silloin osannut hakeutua vertaisteni seuraan. Olisin tarvinnut sitä niin paljon!!!
Mietin miksi en kuitenkaan päätynyt vertaistuen pariin? Enkö itse yrittänyt tarpeeksi? Entä miksi kukaan ei auttanut? Olin ehkä liian sokissa. Ehkä meidän uudenlainen arki kipsihoitoineen alkoi niin rytinällä, ettei minulle jäänyt aikaa ajatella järkevästi. Ehkä emme osanneet kysyä apua okein. Ehkä meitä ei ymmärretty, eikä hätäämme kuultu.
Eilinen tapaaminen avasi minun silmäni erityisesti erään asian suhteen. Kaikki muutkin ovat pelänneet, olleet surullisia, pettyneitä ja huolissaan. Kaikki ovat kysyneet kysymystä miksi ja teinkö itse jotain väärin. Ja jokaisen perheen kohdalla sen pienen ainutlaatuisen ja erilaisen lapsen syntymä on ollut valtava mullistus, josta on koitettu toipua ja opetella hyväksymään tilanne. Kaikilla sen suuren rakkauden seurana on ollut paljon vaikeitakin tunteita.
Tuon kuultuani ja ymmärrettyäni minulle tuli tunne, että minun on annettava itselleni anteeksi. Minun ei tarvitse tuntea huonoa omatuntoa siitä, että olen ollut surullinen ja minusta on tuntunut hetkittäin siltä, että maailma romahtaa. Minulla on ollut oikeus tuntea niin, vaikka monella muulla onkin käsiteltävänään vielä paljon suurempia murheita.
Minä en ole ollut itsekäs.
Olen ollut äiti!
Äiti joka toivoi ja uskoi saavansa terveen lapsen, mutta saikin jotain muuta.
Sai ehkä vielä paljon enemmän, vaikkei ole sitä ehkä vieläkään täysin ymmärtänyt.
Kiitos kaikille eilen mukana olleilla ja toivottavasti tapaamme jälleen!
Eija
1 kommentti:
Kylmät väreet ja kyyneleet.
Mun onneni oli, että törmäsin vertaistukeen niin nopeasti ja niin samankaltaiseen vielä kuin voi (kaikki kun ovat erilaisia omalla tavallaan :) ).
On ollut helpottava huomata, että ne ns. kielletyt tunteet eivät olekaan kiellettyjä. Ne on täysin luvallisia. Tuntuu että jos kertoisin jollekin muulle sen kaiken mitä ajattelen ja tunnen, niin joku kauhistuisi, ymmärtäisi väärin. Toinen samankokenut ymmärtää. Vaikka jokainen käsitteleekin asioita omalla tavallaan. Mulla on täysi lupa ja oikeus olla surullinen, pettynyt, ahdistunut jopa vihainen. Ei sitä poista se vaikka asiat ois muilla huonommin tai mitään muuta. Eikä se etenkään vähennä rakkautta pientä aarrettani kohtaan! Äitinä sitä vaan toivoisi lapselleen sitä parasta ja kun ei vielä muusta tiedä, niin ajattelee että ne sormet tai varpaat olisi tärkeitä. Ennenkuin oppii ja huomaa kuinka rikasta elämä voi olla just näin.
Mietin yhtenä yönä ettei mitään niin pahaa ettei hyvääkin. Olen jo nyt tutustunut huipputyyppeihin ja saanut ainakin yhden uuden ystävän tämän kaiken vuoksi.
Loppukesästä viimeistään uudestaan :) Ja pahoittelen samalla sekavaa tekstiä, tässä väsymyksessä ei juuri parempaan pysty :D
Lähetä kommentti