Nuorempi matki perässä jokaikisen liikkeen, jonka isoveli edeltä teki. Kaarsi kurviin tai kaatui sanoen "kolali tuli". Touhua oli ilo katsella ja koitin olla kerrankin kieltämättä ja antaa poikien iloita.
En tiedä miksi usein juuri ne hyvät hetket saavat oman mielen niin haikeaksi. Vaikka poika juoksi apujalallaan sujuvasti, aurinkoinen hymy kasvoillaan, onnistuin itse kulkemaan ajtuksissani niihin mahdollisiin hetkiin, kun kaikki ei onnistukaan samalla tavalla kuin tavallisella jalalla. Niihin hetkiin, kun poikaa kiukuttaa se irtonainen jalka ja se, että hän on erilainen.
Katkaistakseni ajatukseni, sanoin miehelle, ettei kärsisi ajatella liikaa. Ei pitäisi murehtia nyt, kun kaikki on hyvin.
Kun sitten oltiin jo siinä vaiheessa, että iltapuurot oli syöty ja vuorossa oli peseytyminen, survouduimme koko perhe kylppäriin. Isä hoiti esikoisen pesuja ja minä nuoremman. Meidän vuoroa odotellessa riisuin pojan ja otin apujalankin pois. Poika seisoi yhdellä jalalla ja roikkui kiinni lahkeessani. Sitten hän näki jotain mielenkiintoista. Hän pyysi minua siirtämään itsensä lähemmäksi, jotta näkisi paremmin, mutta en suostunut. Sen sijaan sanoin hänelle, että astu vaan. Sinä voit astua pikku-jallalla. Ja niin poika vaan astui. Piti minun käsistäni kiinni ja otti pari askelta ihan paljaalla tyngällä. Se näytti hankalalta. Todella hankalalta. Pituuseron todellinen määrä tuli konkreettisesti esille, kun katsoi kuinka koukussa terveen jalan täytyi olla. Mutta kun poika oli määränpäässään, katsahti hän minua kasvoillaan ilme kuin sanoakseen; "Äiti, minä pääsin. Äiti, kyllä minä pärjään, älä huoli".
Sitten hän otti pari askelta, palasi luokseni ja vaati päästä syliin.
Kuinka sitä mahtaa oppia luottamaan pojan pärjäämiseen? Miten sitä osaa päästää irti?
Miten sitä onnistuu antamaan hänelle samanlaisen mahdollisuuden kaatua ja nousta ylös?
Se, että lapsen elämän alkutaipaleella on ollut odottamattomia vastoinkäymisiä ja haasteita, on ainakin omalla kohdallani muodostanut ns. ylimääräisen tunnesiteen lapseen. Molemmat lapset ovat ihan yhtä rakkaita. Niin rakkaita, ettei siihen ole sanoja. Mutta silti on olemassa jokin selittämätön lisä, joka tulee vain ja ainoastaan sen vamman myötä.
Ehkä se johtuu siitä, että ihan alussa joutui tekemään itsensä kanssa paljon töitä, että hyväksyi tilanteen ja sen pienen puutteen. Sen, että oppi rakastamaan sen ihanan pienen pojan lisäksi myös sitä jalkaa, jonka olisi halunnut olevan tavallinen. Ehkä se johtuu siitä, että on joutunut katsomaan sivusta, kun lapseen on sattunut, eikä ole voinut auttaa. Ehkä se on kasvattanut sisälle tunteen, joka pistää vannottamaan, ettei anna sellaista tapahtua koskaan enää.
Siitä lisästä huolimatta molemmat lapset ovat ns. samalla viivalla ja molemmille täytyy antaa samat mahdollisuudet. Mahdollisuudet epäonnistua ja mahdollisuudet näyttää, että he pärjäävät.
Onneksi he ovat kuitenkin vielä pieniä, eikä minun tarvitse päästää irti ihan heti. Voin pitää kiinni kädestä ja opastaa. Nostaa ylös jos kaatuu. Puhaltaa jos sattuu. Mutta aika vaan vierii niin pelottavan lujaa....
1 kommentti:
<3
Lähetä kommentti