Aika nuolla haavojaan

Ajauduin (joskaan en varmasti ihan sattumalta) eilen illalla selailemaan Facebook:in viestiboxia ja lueskelemaan vanhoja viestejä. Kohdalle sattui myös viesti, jonka olin lähettänyt kaveripariskunnalle pojan ollessa tasan kaksi viikkoa vanha. En edes muistanut lähettäneeni sitä.

Teille ei olekkaan tosiaan kerrottu...

Meidän pienokaisellamme on oikeassa jalassa synnynnäinen epämuodostuma. Sellainen, joka vaan jostain syystä tulee...kukaan ei osaa sitä selittää miksi. Luonto on vaan päättänyt ihan alkumetreillä, että näin käy.

Epämuodostumasta johtuen jalassa on useampia vikoja. Näkyvin on se, että hänellä on vain kolme varvasta. Jalkaterä on muutenkin pienempi kuin terveessä jalassa. Myös sääriluu on lyhyempi kuin terveessä jalassa. Myös muita "puutteita" jalassa epäillään olevan, mutta ne varmistuvat muutaman kuukauden kuluttua, kunhan jalkaa kuvataan tarkemmin.

Tuon epämuodostuman lisäksi hänellä on myös ns. kampura-jalka. Eli kaksi eri vaivaa samassa jalassa. Kampuraa alettiin hoitaa jo hänen ollessa 5vrk vanha. Eli jalkaa taivutetaan kipsillä oikeaan asentoon. Nyt vuorossa toinen kipsaus.Näitä kipasauksia jatketaan nyt 5-7vko ja sitten katkaistaan akilesjänne ja kipsataan taas. Jossain vaiheessa vuoroon tulee tankokengät jne... Keskiviikoisin meillä on aina lastenklinikka päivä, jossa jalkaa hoidetaan.

Jalan ennustetta on vielä liian aikaista sanoa, mutta on hyvin mahdollista, että ns. sairas jalka jää kasvussa tervettä jälkeen ja tulevaisuudessa pituusero olisi merkittävä. Myös mahdollisesti jalasta puuttuvat luut ja muut merkittävät osaset voivat olla ongelmallisia. Niin kauheaa, kuin se olikin kuulla, on meillä edessä niinkin suuria päätöksiä, että koitetaanko jalasta saada toimivaa, vai päädytäänkö amputaatioon.
Nämä päätökset ei ole onneksi käsillä vielä, vaan n. vuoden iässä, jolloin nähdään, pysyykö viallinen jalka terveen kasvuvauhdissa yms.

Ei siis mennyt tämä meidän vauva-aika ihan niin kuin piti.Kaiken kun piti olla kunnossa. Ultrassa ei ole huomattu mitään poikkeavaa, vaikka periaatteessa olisi pitänyt.
Sulattelemista on riittänyt. Varsinkin, kun vielä Jorvin sairaalassa jalan ennuste oli hyvä ja sitten viime keskiviikkona klinikalla ortobedi paukautti päin naamaa amputaatiot ja muut kauheudet esille, ilman mitään varoituksia tai hienotunteisia vihjailuja.
Mutta nyt alkaa kai pikkuhiljaa hyväksymään asian ja huomata vauvan, eikä vaan keskity jalkaan. Hienoa tässä asiassa on se, että poika on muuten täysin terve!!!! Muutenkin hän on niin kovin suloinen. Ja aivan veljensä näköinen 
Edessä on paljon vaikeita asioita, mutta nyt pitää vaan yrittää elää hetkessä, eikä murehtia tulevaa...vaikeaa se välillä on, mutta yrittää täytyy.

Viestistä käy hyvin ilmi, että ollaan ihan taipaleen alussa. Ilmassa on paljon kysymyksia ja olettamuksia tiedon sijaan. Näin jälkeenpäin ihan huvittaa tuo optimistinen ajatus kipsauksien kestosta, 5-7 viikkoa. Todellisuus oli hivenen toinen.

Itselleni pistää silmään se, että viesti on jotenkin niin kevyen tuntoinen. Siinä ei ole ripaustakaan siitä myrskystä, joka sisällä silloin velloi...
Mieleen on tulleet ne hetket, kun poika oli ihan pieni, alle viikon ikäinen. Hänen nukahdettuaan yritin itsekin käydä nukkumaan, mutta se ei onnistunut. Sen sijaan koitin tukahduttaa huutoani tunkemalla peittoa suuhuni, hakaten samalla sänkyä raivokkaasti nyrkillä. Tai kun mies piti kiinni ja koitti rauhoitella, minun vapistessa ja rimpuillessa kouristavan itkun kynsissä. Miten ne tunteet olivatkaan niin valtavan voimakkaita? 

Tai ne hetket, kun ei kyennyt mihinkään. Ei edes ajattelemaan. Makasi vaan kippurassa tajuamatta kuluvaa aikaa ja ympäröivää paikkaa. Havahtui sitten pojan itkuun tai johonkin, tajuten samalla, että kyyneleet on kastelleet kasvot ja hiuksetkin. 

Mutta samaan aikaan yritin olla tosi skarppi. Kertoa asiata tyynesti puhelimessa tai viestissä ja olla kuin olisi sinut asian kanssa. Hoitaa arkea normaalisti, antamatta itselleni armoa minkään suhteen. Paha olo ei saanut näkyä mistään ulospäin. Sitä ikäänkuin yritti kuolettaa tunteensa päiväksi ja yöllä, kun kukaan ei ollut näkemässä antoi niiden iskeä kaikella voimalla. Ja muistan jokaisen kerran, kun se itku tuli ns. julkisesti. Puhelimessa tai neuvolassa. Saatika sitten siellä sairalassa. Niinä kertoina en onnistunut pitämään jokaista lankaa käsissäni ja se harmitti.

Näin jälkeenpäin sen ei olisi tarvinnut mennä niin. Ei todellakaan.

Minut on kasvatettu kotona siihen, että tunteet saa näyttää, mutta jostain syystä toimin toisin siinä tilanteessa.

Miksi? Sitä en todellakaan tiedä.

Nykyisin opettelenkin toimimaan toisin. Yritän saada ulos ne vaikeat ajatukset, joita edelleen tuppaa tulemaan. Koitan antaa tilaa myös sille kiukulle ja turhautumiselle, jota arjessa väistämättä eteen tulee. Enää en yritä lakaista tunteitani maton alle, ja olla kuin niitä ei olisi.
Usein se ei onnistu puhumalla. Miehelle saatan äksyillä aikani ja sitten lopulta nukkumaan käydessä yrittää selittää mikä mieltä painaa. Mutta pääsääntöisesti ne ajatukset ei vaan tule sanoina ulos.
Helpommin ne tulee kirjoittamalla tänne.
Viimepäivinä se on ollut kuitenkin vaikeaa tännekin. On tuntunut jotenkin nololta myöntää, että mielessä on pyörinyt jo taakse jääneet hetket ja tunteet. Mitä niitä nyt kertaamaan?
Mutta kun ne ajatukset eivät vaan ole jättäneet minua rauhaan, ajattelin kokeilla. Joskos tästä olisi apua.

Ja kuten sanotaan; mihinpä se seepra raidoistaan pääsee... Ikuisena murehtijana ja liikaa ajattelevana ihmisenä olen taas ajatellut. Miettinyt, että miksi ne menneet nyt niin kovasti mielessä pyörii. Olen tullut siihen tulokseen, että nyt on sen aika. Aika tehdä hieman tiliä itsensä kanssa, kun siihen on vihdoin mahdollisuus. Enää ei tarvitse pohtia seuraavaa vaihetta, tai odottaa isoja operaatioita. Nyt elämässämme alkaa olla rutiini ja voimme elää ihan normaalia arkea. Arkea vailla sairaalakäyntien aikatauluttamaa kalenteria.
Nyt minulla on aikaa tarkastella niitä jälkiä, joita minuun itseeni on jäänyt. Tutkia niitä omia sisäisiä kulmia, jotka ovat kaiken tämän myötä hioutuneet (mikä ei tässä räiskyvässä ja ailahtelevassa persoonallisuudessa ole välttämättä lainkaan paha asia). Nyt minulla on aikaa nuolla niitä haavoja ja lopulta huomata niiden parantuneen. Luulen, että tämä on tehtävä, jotta voi jättää sen vaiheen kunnolla taakseen.