Täällä ollaan edelleen

Minua vaivaa hieman huono omatunto siitä, että blogi on jäänyt viimeaikoina vähällä huomiolle.
Tarkoitukseni on kuitenkin jatkaa kirjoittelua näinä hyvinäkin aikoina ja tässä arjessa, jossa isot asiat ainakin hetkellisesti ovat takana päin.
Viimeaikoina olen kuitenkin joutunut itselleni epätyypilliseen tapaan myöntämään, etten jaksa ihan kaikkea. Vaikka raskauspahoinvointi onkin alkanut hiljalleen helpottaa, on väsymys silti melkoista. Ja olen joutunut asettelemaan asioita tärkeysjärjestykseen. Ja tälläkertaa huomiotta on jäänyt sitten tämä.
Se harmittaa, sillä säännöllinen kirjoitteleminen on minulle itselle tärkeätä. Vaikka aina ei olisikaan mitään merkityksellistä sanottavaa, saa kirjoittaessa omia ajatuksiaan selkeytettyä mukavasti.
Mutta en ole aikeissa siis lopetella kirjoittamista, vaan voimien lisääntyessä pyrin palaamaan tännekin aktiivisemmin. :)

Poitsun tilanteesta sen verran, että kunhan pääsemme perhettämme kiusaavasta flunssasta, on aika ottaa yhteys pajalle uuden proteesin valmistusta varten. Nykyinen alkaa olla nyt liian ahdas ja on aiheuttanut jo ensimmäisen rakon :(

Syksyisin terkuin
Eija

Siellä missä ei pitäisi

Parin viikon takaisen pajalla vierailun jälkeen taivastelin sitä, että proteesia piti pidentää 2cm. Tuolloin epäilin, että kyse ei ole pelkästään pojan huikeasta kasvupyrähdyksestä,  vaan asiaan vaikuttaa myös se, että oikea, ns. sairas jalka, jää kasvussa jälkeen vasemmasta eli terveestä jalasta.
Yritinkin vaivihkaa mittailla jalkoja pajalla käynnin jälkeen, mutta en tullut varsinaisesti mihinkään lopputulokseen.

Eilen eteen tuli tilanne, jossa havahduin siihen, että pojan istuessa tuolilla, ja pitäessä jalkojaan maassa, (polvien ollessa 90 asteen kulmassa) on hänen oikea polvensa korkeammalla ja taempana. Asettelin poikaa tuoliin paremmin ja totta tosiaan, näin on. Pojan jalat ovat proteesin pidennyksen jäljiltä saman pituiset hänen seisoessa tavallisesti suorassa jalat virekkäin. Eli kyse on siis reisien pituuserosta.Ja lähempi tarkastelu osoitti sen tosiasian, että reiden pituusero on kasvanut ihan lähiaikoina ja on nyt n.2cm, kun se ennen oli vajaa 1cm.
 
Se, että pituuseroa jalkoihin tulee, ei ole mikään yllätys, sillä sehän kuuluu ns. taudin kuvaan. Mutta se, että se tosiaan on tullut nyt siihen reiteen, se harmittaa ainakin tätä raskaushormooni-huuruista äitiä melkoisesti.
Reisien pituusero on pysynyt pojan syntymästä saakka oikeastaan muuttumattomana. Ja lääkäritkin olivat varsin luottavaisia sen suhteen, ettei eroa reisiin ehkä koskaan tulisikaan lisää. Ja se olisikin ollut varsin toivottavaa, sillä säärissä ero on helppo korjata proteesin avulla. Mutta jos pituusero reisissä kasvaa suureksi, voi edessä olla operaatioita. Käytännössä siis lyhyemmän jalan osalta reiden pidennystä tai vastaavasti pidemmän (terveen) jalan kasvulevyn häirintää, jolloin sen kasvu hidastuu eikä ero pääse niin suureksi. Asia ei toki ole ajankohtainen vielä (toivottavasti ei tulekaan), mutta kyllä se silti huolta lisäsi. Sitä kun on jotenkin halunnut uskoa siihen, että tulevaisuudessa ei mitään operaatioita tarvittaisi. (onhan se toki edelleen mahdollista, ettei tarvita)

Nyt olenkin sitten miettinyt, että mikä mahtaa olla se raja tuossa pituuserossa, että sille tarvitsee tehdä jotain. Nyt, kun poika on vielä aika pieni, vaikuttaa tuokin ero jo selkeästi kävelyyn. Olen ihmetellyt proteesin pidennyksen jälkeen sitä kuinka pojan kävely on muuttunut erilaiseksi ja hän on kaatuillut hieman enemmän. Nyt kun sitten tajusin mistä on kyse, on tuo muutos kävelyssä varsin looginen. Polvet taittuvat eri korkeudelta ja kävelystä tulee keinuvaa. Ja juostessa meno on melkoista loikkimista, huomattavasti vaikeamman näköistä kuin ennen.

Nyt ei voi muuta, kun katsella miten tilanne etenee. Koitan pitää mieleni rauhallisena, enkä turhaan stressata asiasta (helpommin sanottu kuin tehty). Se on aika mikä näyttää sen kuinka asiat etenee ja itse emme siihen voi vaikuttaa. Onneksi proteesimestarimme on kokenut ja osaa varmasti huojentaa hänkin mieltäni seuraavalla käynnillä (joka on varmasti jo ensikuussa) ja kevättalvella pääsemme sitten lasten klinikalle kontrolliin, jossa viisastumme viimeistään lisää, toiottavasti.

Tasan vuosi sitten...

Päivämäärä 7.9. soitti jotain kelloja mieleni sopukoissa, mutta en tarkalleen tiennyt mitä. Aikani asiaa mietin ja päätin sitten tulla ja tarkistaa löytyisikö mahdollinen vastaus täältä. Ja eipä tarvinnut kauaa etsiä, kun valkeni. Tasan vuosi sitten oli se päivä, jolloin virallisesti päätimme mitä pojan jalalle tehdään.
Vaikka minusta tuntuukin, että kuluva vuosi on suorastaan viuhunut eteenpäin, enkä ole edes ehtinyt tajuta ajan kulumista, niin silti tuntuu, että tuosta vuoden takaisesta päivästä on ikuisuus. Tuntuu, että pojan helmikuisesta leikkauksestakin on jo ikuisuus.

Oi miten kaikki onkaan muttunut tuosta päivästä. Silloin kaikki tuntui niin pohajattoman vaikealta ja raskaalta, ainakin henkisellä tasolla. Päätöksen teko oli ollut todella vaikeata. Vaikeinta mitä olen koko elämäni aikana joutunut tekemään. Ja vaikka lopullisen päätöksen selvittyä se jatkuva paine hieman hellittikin, ei omassa mielessään saanut rauhaa. Pelotti se kaikki lopullisuus.

Mutta tässä päivässä ja juuri nyt tuntuu hyvältä. Päätös oli juuri se oikea, enkä kadu sitä pätkääkään. En muista eteen tulleen hetkeä, joilloin olisin toivonut voivani kurkata sen kortin kääntöpuolelle ja näkeväni missä tilanteessa olisimme, jos olisimme valinneet toisin.
Tahtoisinkin sanoa lohdutukseksi niille vanhemmille, joilla on edessään suuria ja vaikeita päätöksiä lastaan koskien, että kyllä se päätös jollain keinolla selviää. Sitä ei ehkä pysty perustelemaan puhtaasti järjellä, ei ehkä vetoamaan tunteeseenkaan. Mutta jostain se ajatus siitä oikeasta vaan muodostuu.
Ja jokainen vanhempi pyrkii varmasti tekemään päätöksensä lapsen parasta ajatellen. Se, että päätös voi olla jollekin muulle vastaavassa tilanteessa olevalle perheelle juuri se toinen, ei tee kummankaan päätöksestä väärää. Kaikkien tilanne on kuitenkin lopulta erilainen.
Ja se ristiriita mitä eri lääkäreiden ja muiden hoitoon osallistuvien tahojen suosituksista mahdollisesti tulee, se on vaan pystyttävä kaahlaaman läpi. Suodatettava sieltä ne oikeasti merkitsevät asiat ja unohdettava kunkin tahon miellyttäminen. Päätöksen pitää tuntua vanhemmista oikealta.
Kun päätös tuntuu oikealta, sen takana on helppo seistä!

Uutta ja niin kovin pientä

Blogini on päivittynyt lähiaikoina varsin harvakseltaan. Siihen on laiskuuteni lisäksi myös ihan pätevä syy.
Minä nimittäin kasvattelen tuolla vatsani uumenissa uutta pientä elämää, jonka on määrä nähdä päivänvalo maaliskuun loppupuolella.
Tuo pieni sisälläni kasvava elämä on saanut minut voimaan todella pahoin ja vienyt muutenkin energiani totaalisesti. Arki on ollut viimeviikkoina varsinaista selviytymistaistelua.

Tänään pääsimme kurkistamaan tuonne vatsani sisäiseen maailmaan ja näkemään pienemme ensimmäistä kertaa. Ja tälläkin kertaa se oli yhtä liikuttava hetki. Sydämeltä vierähti iso kivi, kun näki, että siellä todella on joku ja pieni sydän todella lyö.
Mutta muutoin tämä odotus on kyllä erilaista.
Mielessä pyörii väistämättä pelko siitä, että meneekö kaikki tällä kertaa hyvin. Pelko on erilaista kuin aikaisemmin. Minusta tuntuu, että nyt ajattelen koko asian lähtökohtaisesti eri tavalla. Ennen sitä ajatteli, että kyllä lapsella varmaankin on kaikki hyvin, kun ultrassa siltä näyttää. Nyt ajattelen siten, että on suoranainen ihme, jos se pieni ihmistaimi selviää siitä valtavasta kehitysprosessista, ilman jotain pientä häikkää.

Tänään kaikki oli kunnossa. Ne asiat mitä tässä vaiheessa voidaan tarkastella, olivat niin kuin pitää, eikä mitään hälyyttävää ilmennyt. Niitä pienen pieniä raajoja tutkittiin siinä määrin, kun on järkevää, ja kyllä siellä ainakin kaksi jalkaa ja kättä oli. Pienen pienet varvasrivistöt hädintuskin erottuivat, mutta kyllä niitä siellä oli. Se kuinka monta, sitä ei vielä tiedä.

Saimme viime perjantaina tietää, ettei meillä ole perusteita tarkempaan rakenneultraan. Sikiötutkimus-yksiköstä soittanut lääkäri vakuutteli minulle, että pojan kohdalla on kyse vain ja ainoastaan sattumasta, ja se tuskin toistuu.
Vaikka heidän päätöksensä perustuvatkin puhtaasti lääketieteellisiin tosiasiohin ja tutkimustuloksiin, on silti vaikea äitinä ymmärtää. Entäpä minun mielenrauhani, eikö sillä ole mitään merkitystä?
Lääkäri kehotti mainitsemaan pojan poikkeavuudesta sitten, kun rakenneultraan aikanaan menemme (mikä on todellakin itsestäänselvää meille) ja sanoi, että raajoihin paneudutaan tutkimuksessa varmasti tarkemmin. Mutta jos on kerran syytä paneutua niihin tarkemmin, niin miksi niitä ei sitten voida tutkia paremmilla laitteilla ja asiantutevamman henkilöstön toimesta? (en mitenkään halua vähätellä ns. tavallisessa ultrassa toimivien ihmisten ammattitaitoa, en todellakaan).
Ja jos niitä varpaita käydään oikeen tarkkaan laskemaan sen normaalin tutkimusajan puitteissa, niin jääkö jokin muu tärkeä vähemmälle huomiolle ja jääkö jotain elintärkeää huomaamatta.
Lääkäri myös kovasti vakuutteli sitä, että jos siellä rakenneultrassa jotain poikkeavaa havaitaan, niin toki meidät sitten ohjataan tarkempiin tutkimuksiin. Mutta entä jos ei huomata, eihän huomattu viimeksikään?
Ja pienin kiertoilmauksin lääkäri myös kysyi minulta, että mitä sitten, jos saisimmekin tietää, että taas puuttuu varpaita, eihän sille enää mitään voisi. Ei voisi ei, mutta se henkinen valmistautuminen asiaan tuntuisi itsestäni todella tärkeältä.

Mutta nämä ovat nyt niitä asioita joille ei voi antaa liikaa valtaa ajatuksissaan. On vaan koitettava luottaa siihen, että kaikki menee hyvin ja nautittava raskaudesta. Ja sen voi tässä yhteydessä ainakin sanoa, että olipa tulevalla lapsella sitten kaikki sormet ja varpaat tai ei, niin silti lastaan rakastaa valtavasti, kaikesta huolimatta.

Veljesrakkautta

Kun tänään saimme silmämme auki ja suuntasimme katseemme ulos, oli havaittavissa se väistämätön fakta, että tulossa olisi sade. Se ei juurikaan innostanut tarttumaan siihen jo suunniteltuun puisto-retkeen, ja näin ollen oli keksittävä muuta.
Ja kun kirjastossa oli vasta vierailtu, eikä ketään kavereitakaan ollut mahdollisuus lähteä moikkaamaan, päätimme lähteä piiitkästä aikaa uimahalliin.
Pojat eivät meinanneet housuissaan pysyä, kun saavuimme hallin pihaan ja tajusivat minne ollaan menossa :)

Kun pääsimme suihkutiloihin (ennätyksellisen reippaiden pukuhuone toimien jälkeen), tuli sinne samaan aikaan uimahallin puolelta ryhmä eskarilaisia. Siinä oli kymmenisen iloista ja eläväistä tyttöä, jotka puhua pälpättivät kovasti ja iloiset naurun pyrskähdykset kaikuivat.
Mutta pian tyttöjen nauru loppui lyhyeen.He näkivät pojan jalan!
Yksi tytöistä sanoi suureen ääneen, että "katsokaa tuota pientä poikaa. Sillä ei ole toista jalkaa".
Pian tytöt seisoivat rivissä tuijottamassa poikaa ja kauhistelemassa-"Hyi kamala, ihan hirveä, Yäk!, Ihan kauhea, Miten se voi muka uida?"
En oikeen tiennyt miten toimia, eivätkä tienneet tyttöjen mukana olleet aikuisetkaan. Itse jatkoin poikien suihkuttelua muinamiehinä, eikä poika itse tajunnut tilannetta lainkaan. Mutta isoveli tajusi. Hän katsoi tyttöjä, katsoi pikkuveljen jalkaa, katsoi tyttöjä taas ja otti sitten veljestään tiukasti kiinni.
Minun oli vaikea peitellä liikutustani, mutta onneksi saatoin työntää kasvoni vesisuihkun alle.
Ja pikkuhiljaa tyttöjen ohjaajat saivat tilannetta hallintaansa ja tytöt alkoivat siirtyä eteenpäin.

Lapset on lapsia. Suoria ja aitoja. Se on yhtäaikaa ihailtavaa ja hieman pelottavaakin.
Mitäs siinä vaiheessa, kun poika itse ymmärtää ne kommentit ja katseet. Mahtavatko ne satuttaa? Mahtaako poika osata vastata takaisin jotain nasevaa, joka purkaa tilanteen?
Entä miten minun pitäisi toimia? Olisiko minun kuulunut tehdä jotain? Sanoa jotain? Vai oliko se enemmän niiden tyttöjen mukana olleiden aikuisten asia? En halunnut tehdä tilanteesta kiusallista lapselle, sillä hän ei itse edes ymmärtänyt mitä ympärillä tapahtuu.
Mutta kokiko isompi, että hänen on puolustettava veljeään, koska äiti ei tee niin, vai oliko se vaan luontainen isoveljellinen reaktio.
Kun tilanne oli ohi, tuntui isompikin unohtavan sen samointein. Uimaan pääsemisen riemu oli niin ylitsevuotavaista, että se peitti alleen kaiken muun, eikä esikoinen ainakaan toistaiseksi ole ottanut asiaa esille. Saa nähdä keskustelemmeko aiheesta jossain vaiheessa vielä.
 
Mutta kuten jo sainoin, oli liikuttavaa nähdä kuinka isoveli halusi suojella pienempäänsä. Vaikka se veljesrakkaus tuntuu olevan arjessa usein aika kaukana, kun saan olla erotuomarina riitapukareiden välissä, niin silti se side noiden kahden välillä taitaa olla valtavan suuri ja rikkoutumaton. Ja esikoinen taitaa olla paljon valmiimpi puolustamaan pikkuveljeään kuin olen koskaan kuvitellut. Eihän hänellä ole muistikuvia ajasta ennen pienempää ja hän on kasvanut seuraten kaikkea sitä mitä pikkuveljelle on tehty. Hän on kasvanut tietäen, että veljessä on jotain erilaista, mutta se ei haittaa. Kyllä ne toisistaan huolta pitävät, siitä olen ihan varma.