Uutta ja niin kovin pientä

Blogini on päivittynyt lähiaikoina varsin harvakseltaan. Siihen on laiskuuteni lisäksi myös ihan pätevä syy.
Minä nimittäin kasvattelen tuolla vatsani uumenissa uutta pientä elämää, jonka on määrä nähdä päivänvalo maaliskuun loppupuolella.
Tuo pieni sisälläni kasvava elämä on saanut minut voimaan todella pahoin ja vienyt muutenkin energiani totaalisesti. Arki on ollut viimeviikkoina varsinaista selviytymistaistelua.

Tänään pääsimme kurkistamaan tuonne vatsani sisäiseen maailmaan ja näkemään pienemme ensimmäistä kertaa. Ja tälläkin kertaa se oli yhtä liikuttava hetki. Sydämeltä vierähti iso kivi, kun näki, että siellä todella on joku ja pieni sydän todella lyö.
Mutta muutoin tämä odotus on kyllä erilaista.
Mielessä pyörii väistämättä pelko siitä, että meneekö kaikki tällä kertaa hyvin. Pelko on erilaista kuin aikaisemmin. Minusta tuntuu, että nyt ajattelen koko asian lähtökohtaisesti eri tavalla. Ennen sitä ajatteli, että kyllä lapsella varmaankin on kaikki hyvin, kun ultrassa siltä näyttää. Nyt ajattelen siten, että on suoranainen ihme, jos se pieni ihmistaimi selviää siitä valtavasta kehitysprosessista, ilman jotain pientä häikkää.

Tänään kaikki oli kunnossa. Ne asiat mitä tässä vaiheessa voidaan tarkastella, olivat niin kuin pitää, eikä mitään hälyyttävää ilmennyt. Niitä pienen pieniä raajoja tutkittiin siinä määrin, kun on järkevää, ja kyllä siellä ainakin kaksi jalkaa ja kättä oli. Pienen pienet varvasrivistöt hädintuskin erottuivat, mutta kyllä niitä siellä oli. Se kuinka monta, sitä ei vielä tiedä.

Saimme viime perjantaina tietää, ettei meillä ole perusteita tarkempaan rakenneultraan. Sikiötutkimus-yksiköstä soittanut lääkäri vakuutteli minulle, että pojan kohdalla on kyse vain ja ainoastaan sattumasta, ja se tuskin toistuu.
Vaikka heidän päätöksensä perustuvatkin puhtaasti lääketieteellisiin tosiasiohin ja tutkimustuloksiin, on silti vaikea äitinä ymmärtää. Entäpä minun mielenrauhani, eikö sillä ole mitään merkitystä?
Lääkäri kehotti mainitsemaan pojan poikkeavuudesta sitten, kun rakenneultraan aikanaan menemme (mikä on todellakin itsestäänselvää meille) ja sanoi, että raajoihin paneudutaan tutkimuksessa varmasti tarkemmin. Mutta jos on kerran syytä paneutua niihin tarkemmin, niin miksi niitä ei sitten voida tutkia paremmilla laitteilla ja asiantutevamman henkilöstön toimesta? (en mitenkään halua vähätellä ns. tavallisessa ultrassa toimivien ihmisten ammattitaitoa, en todellakaan).
Ja jos niitä varpaita käydään oikeen tarkkaan laskemaan sen normaalin tutkimusajan puitteissa, niin jääkö jokin muu tärkeä vähemmälle huomiolle ja jääkö jotain elintärkeää huomaamatta.
Lääkäri myös kovasti vakuutteli sitä, että jos siellä rakenneultrassa jotain poikkeavaa havaitaan, niin toki meidät sitten ohjataan tarkempiin tutkimuksiin. Mutta entä jos ei huomata, eihän huomattu viimeksikään?
Ja pienin kiertoilmauksin lääkäri myös kysyi minulta, että mitä sitten, jos saisimmekin tietää, että taas puuttuu varpaita, eihän sille enää mitään voisi. Ei voisi ei, mutta se henkinen valmistautuminen asiaan tuntuisi itsestäni todella tärkeältä.

Mutta nämä ovat nyt niitä asioita joille ei voi antaa liikaa valtaa ajatuksissaan. On vaan koitettava luottaa siihen, että kaikki menee hyvin ja nautittava raskaudesta. Ja sen voi tässä yhteydessä ainakin sanoa, että olipa tulevalla lapsella sitten kaikki sormet ja varpaat tai ei, niin silti lastaan rakastaa valtavasti, kaikesta huolimatta.