Veljesrakkautta

Kun tänään saimme silmämme auki ja suuntasimme katseemme ulos, oli havaittavissa se väistämätön fakta, että tulossa olisi sade. Se ei juurikaan innostanut tarttumaan siihen jo suunniteltuun puisto-retkeen, ja näin ollen oli keksittävä muuta.
Ja kun kirjastossa oli vasta vierailtu, eikä ketään kavereitakaan ollut mahdollisuus lähteä moikkaamaan, päätimme lähteä piiitkästä aikaa uimahalliin.
Pojat eivät meinanneet housuissaan pysyä, kun saavuimme hallin pihaan ja tajusivat minne ollaan menossa :)

Kun pääsimme suihkutiloihin (ennätyksellisen reippaiden pukuhuone toimien jälkeen), tuli sinne samaan aikaan uimahallin puolelta ryhmä eskarilaisia. Siinä oli kymmenisen iloista ja eläväistä tyttöä, jotka puhua pälpättivät kovasti ja iloiset naurun pyrskähdykset kaikuivat.
Mutta pian tyttöjen nauru loppui lyhyeen.He näkivät pojan jalan!
Yksi tytöistä sanoi suureen ääneen, että "katsokaa tuota pientä poikaa. Sillä ei ole toista jalkaa".
Pian tytöt seisoivat rivissä tuijottamassa poikaa ja kauhistelemassa-"Hyi kamala, ihan hirveä, Yäk!, Ihan kauhea, Miten se voi muka uida?"
En oikeen tiennyt miten toimia, eivätkä tienneet tyttöjen mukana olleet aikuisetkaan. Itse jatkoin poikien suihkuttelua muinamiehinä, eikä poika itse tajunnut tilannetta lainkaan. Mutta isoveli tajusi. Hän katsoi tyttöjä, katsoi pikkuveljen jalkaa, katsoi tyttöjä taas ja otti sitten veljestään tiukasti kiinni.
Minun oli vaikea peitellä liikutustani, mutta onneksi saatoin työntää kasvoni vesisuihkun alle.
Ja pikkuhiljaa tyttöjen ohjaajat saivat tilannetta hallintaansa ja tytöt alkoivat siirtyä eteenpäin.

Lapset on lapsia. Suoria ja aitoja. Se on yhtäaikaa ihailtavaa ja hieman pelottavaakin.
Mitäs siinä vaiheessa, kun poika itse ymmärtää ne kommentit ja katseet. Mahtavatko ne satuttaa? Mahtaako poika osata vastata takaisin jotain nasevaa, joka purkaa tilanteen?
Entä miten minun pitäisi toimia? Olisiko minun kuulunut tehdä jotain? Sanoa jotain? Vai oliko se enemmän niiden tyttöjen mukana olleiden aikuisten asia? En halunnut tehdä tilanteesta kiusallista lapselle, sillä hän ei itse edes ymmärtänyt mitä ympärillä tapahtuu.
Mutta kokiko isompi, että hänen on puolustettava veljeään, koska äiti ei tee niin, vai oliko se vaan luontainen isoveljellinen reaktio.
Kun tilanne oli ohi, tuntui isompikin unohtavan sen samointein. Uimaan pääsemisen riemu oli niin ylitsevuotavaista, että se peitti alleen kaiken muun, eikä esikoinen ainakaan toistaiseksi ole ottanut asiaa esille. Saa nähdä keskustelemmeko aiheesta jossain vaiheessa vielä.
 
Mutta kuten jo sainoin, oli liikuttavaa nähdä kuinka isoveli halusi suojella pienempäänsä. Vaikka se veljesrakkaus tuntuu olevan arjessa usein aika kaukana, kun saan olla erotuomarina riitapukareiden välissä, niin silti se side noiden kahden välillä taitaa olla valtavan suuri ja rikkoutumaton. Ja esikoinen taitaa olla paljon valmiimpi puolustamaan pikkuveljeään kuin olen koskaan kuvitellut. Eihän hänellä ole muistikuvia ajasta ennen pienempää ja hän on kasvanut seuraten kaikkea sitä mitä pikkuveljelle on tehty. Hän on kasvanut tietäen, että veljessä on jotain erilaista, mutta se ei haittaa. Kyllä ne toisistaan huolta pitävät, siitä olen ihan varma.