Alkuperäisen suunnitelman mukaan meidän piti päästä pois sairaalasta aikaisintaan leikkausta seuraavana maanantaina (leikkaus torstaina). Mutta koska poika oli jo lauantai-iltana niin kovassa vauhdissa, eikä kivut vaivanneet, päätimme yhdessä hoitajan kanssa ehdottaa lääkärille, että voisimme lähteä kotiin jo sunnuntaina.
Ja kun poika väläytti hurmaavan hymynsä myös kierrolle tulleelle lääkärille ja halusi lattialle leikkimään samointein, lupa kotiinlähdölle heltisi helposti. Meidän piti vain muistaa tulla käymään seuraavana aamuna, koska tapaaminen proteesimestarin kanssa oli jo sovittu.
Ja olihan se ihanaa päästä kottiin. Kovasti oli jo ehtinyt olla ikävä puolin jos toisin.
Esikoinen oli kovasti odotellut veljeään kotiin. Häntä kiinnosti kovasti miltä veljen jalka näyttää. Hänelle oli kerrottu, että pikkujalka on leikattu pois, jotta tilalle voidaan laittaa apujalka. (noihin apujalkoihin hän on päässyt tutustumaan proteesipajalla ja nähnyt sellaisen eräällä pojalla käytössä) En sitten tiedä mitä kolmevuotias asiasta ymmärsi, mutta kovasti häntä kaikki kiinnosti. Ensimmäinen päivä meni ihmetellessä jalassa olevaa käärettä ja sitä, ettei pikkuveli voi kävellä. Mutta seuraavana päivän leikittiin ja nahisteltiin jo ihan entiseen malliin. Isompi edellä juosten ja pienempi perässä kontaten. Ja todella hienosti on esikoinen veljeään hoitanut. Puhaltanut, jos on ollut pipi ja kannustanut, että kohta sinä saat sen apujalan, kun pikkuveli on itkenyt konttaamisen uuvattamana, kädet ojossa äitiä kohti vaatien, että "äiti vie tonne"
Pojasta itsestään oli alussa selkeästi havaittavissa se, että hän pyrki peittelemään jalkaansa. Minä sain vaihtaa vaipan jo suhteellisen vähillä huudoilla, mutta isille piti vielä pistää vastaan. Ja kun veljeni avovaimonsa kanssa tuli käymään kylässä, ei poika meinannut alkuun suostua poistumaan sylistäni ja kun lopulta suostui lattialle menemään, piti jalkaansa visusti suojassa katseilta. Voi pientä. Hänelle on vaan annettava aikaa käsitellä asiaa omasssa päässään ja koittaa rohkaista.
Maanantaina menimme sovitusti käymään sairaalassa, jonne saapui myös proteesimestarimme. Paikalla oli myös ortopedi, joka on ollut mukana ihan alusta asti, sekä fysioterapeutti.
Käynnin tarkoitus oli antaa proteesimestarille alustavia tietoja ja mittoja tulevaa varten ja kertoa hänelle mitä pojan jalalle on tehty ja millainen jalan rakenne on nyt. Noista asioista ammattilaiset keskustelivat keskenään sillä välin, kun me seurasimme uuden siteen laittoa.
Me siis näimme tyngän ilman siteitä tuolloin maanantaina. On ihan pakko myöntää, että hieman se jännitti, kun siteiden avaamisesta alettiin puhua. Siteiden peittämään jalkaan oli jo tottunut (mikä tapahtui minulla jo ensimmäsenä iltana) mutta oli ihan toinen juttu nähdä ns. koko totuus.
Onneksi kaikki tapahtui taas niin nopeasti, ettei liikoja ehtinyt ajattelemaan ja panikoimaan. En tiedä uskottelinko vain itselleni vai oliko se ihan aito ajatus, että ei se nyt niin pahalta näyttänyt. Tikkejä oli paljon ja jalkaan oli tullut mustelmia, mutta haava oli siisti ja tyngän muoto hyvä. Kyllä siihenkin nopeasti tottuu, varmasti.
Seuraava käynti määrättiin viikonpäähän tiistaille, jolloin katsottaisiin haavan tilannetta ja mietittäisiin millä aikataululla edetään. Siihen saakka jalka olisi siteissä, eikä meidän tarvitsisi sitä itse vaihtaa.
Ja tuolla käynnillä kaikki näytti todella hyvältä. Haava oli parantunut hienosti ja umpeutunutkin niin hyvin, että voimme jo käydä normaalisti suihkussa, Jee! Ja nyt vaihdamme sidokset itse, eikä se tunnu enää yhtään pahalta.
Seuraavaksi aloitetaan silikonituppi-hoidot. Tarkka ajankohta ei ole vielä tiedossa, mutta parin viikon sisään kuitenkin. Arki kotona on sujunut ihan mahtavasti, eikä ole poikennut juurikaan normaalista. Alkuun yöt oli levottomia, varmaankin kivun takia. Alkuun annoimme kipulääkkeitä (buranaa ja panadolia) kolmesti vuorokaudessa, mutta päivälääkkeet jäi nopeasti pois. Yöksi annamme lääkkeen edelleen, sillä usein poika puhuu pipistä iltaisin ja osoittaa jalkaansa. Onneksi yötkin ovat alkaneet jo rauhoittua, eikä enää tarvitse herätä viittätoista kertaa yössä...
Mutta kaikinpuolin toipuminen on mennyt uskomattoman hyvin. En olisi ikinä osannut edes kuvitella tällaista. Poika tosiaan leikkii ja kiipeilee ihan normaalisti, paitsi kulkee kontaten tai istualteen hiissautuen. Polvien iho on aika kovilla ja tänää oli sitten ensimmäinen rakko tullut (ja puhjennut) kämmeneen. Se ei ole mikään ihme sillä sellaisella vauhdilla meidän pieni kiitäjämme menee. Ja todella hienosti hän itse leikattua jalkaansa varoo. Olen kerran nähnyt hänen kolauttavan jalkansa johonkin ja tuolloin hän konttasi nopeasti piiloon ja alkoi vasta sieltä hiljalleen itkeskellä, että tuli pipi.
Oma fiilis on ollut hyvä. Huomaan selvän eron itseni ja mieheni välillä, mitä tulee asian käsittelyyn. Itse ns. surin asian etukäteen ja mies taas jälkikäteen. Onneksi näin, silllä tällätavoin voimme olla toistemme tukena paremmin. Tottakai välillä tulee hetkiä, jolloin niitä pieniä varpaita kaipaa, mutta ne tunteet on vaan työnnettävä pois. Niitä varpaita ja jalkaterää ei vaan enää ole, mutta pian tilalla on uudet ja entistä ehommat.
Vaikeinta itselle tässä toipumisajassa on ehkä ollut ihmisten tuijotus. Kaupassa huomaa monesti ihmisten tuijottavan tynkää ja kuiskivan jotain. Mutta se on sellainen asia johon on vaan pakko tottua itse ja koittaa opettaa pojallekin, ettei siitä pidä välittää.
Ja ylivoimaisesti paras tunne tulee siitä kun ajattelen sitä, että pian poika voi taas mennä ja juosta toisten mukana. Edessä ei ole isoa ja pelottavaa operaatiota, vaan voimme keskittyä elämään ihan normaalia arkea. Meidän "sitten kun -elämämme" on pian ohi!!!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti