odotellaan....

Tässä on nyt odoteltu ja odoteltu.
Proteesimestari lupaili viimeviikkoisella käynnillämme, että silikonitupin sovitus olisi perjantaina tai viimeistään seuraavana tiistaina, eli huomenna. Hän lupasi ilmoittaa meille ajoissa, jotta aikataulut olisi helpommin sovittavissa. Mitään ei ole kuitenkaan kuulunut. Huomenna on jo pakko alkaa kysellä, että mikä viivästyttää.
Syy voi olla toki ihan inhimillinen. Sairastuminen tai vaikkapa häiriö tavarantoimituksessa. Ja kävipä mielessä sellainenkin, että annetaanko tässä nyt pojalle tarkoituksella aikaa tulla sinuiksi asian kanssa, eikä hätiköidä.  Sitä kun on vaan niin malttamaton sellaisen asian kanssa, jota itse kovasti odottaa ja haluaa.

Nyt on ihan hirmuinen halu päästä jo seuraavaan vaiheeseen. Haluan sitä niin omasta, kuin pojankin puolesta.
Itsellä alkaa voimat olla koetuksella jatkuvasta kantamisesta ja nostelemisesta. Ja poika alkaa olla entistä tuskastuneempi siihen, ettei pääse kävelemään. Tahtoisin saattaa hänen tietoonsa mahdollisimman pian sen iloisen faktan, että hän pääsee kyllä vielä kävelemään. Puhe kun ei tässä asiassa oikeen toimi.
Ja asioiden edistymistä odotan myös siinä toivossa, että se helpottaisi mahdollisesti pojan omaa suhtautumista tähän kaikkeen.

Pieniä edistysaskelia on sentään otettu ( ja voi miten epäsopiva vertaus taas tähän paikkaan). Enää ei tarvitse itkeä, kun pikkujalka on paljaana. Siteitä ei enää tarvita, vaan sukka riittää. Huomasin pojan eilen jopa katsovan jalkaansa. Mutta edelleen hän vaatii sen peittämistä mahdollisimman pian. Itse hän ei suostu jalkaansa missään nimessä koskemaan. Ja meidänkin kosketukseemme vastaus on yleensä "Ei kokke!" ja nopea vetäisy poispäin.
Mutta valoa tunnelin päähään tuo ne pienet asiat, joista asian kehittymisen huomaa. Esim. peppua pestäessä poika laittaa vapaaehtoisesti molemmat jalkanssa lavuaariin hanan alle, vaikka vielä reilu viikko taaksepäin se ei tullut kysymykseenkään. Ja pukemistilanteissa olen pyytänyt poikaa itse työntämään jalkansa esim, housunlahkeeseen, tai sukkaan, ja sen hän tekee jo suhteellisen mielellään.

Vaikka itse on päässyt asian kanssa sinuiksi jo ihan hyvin, tulee silti välillä surkea olo pojan itsensä puolesta. Se että hän ymmärtää, muttei silti kuitenkaan ymmärrä, tuskastuttaa välillä itseäkin. Ja on se myönnettävä, että kyllä välillä tulee tilanteita joissa itsekin hieman kavahtaa tyngän näkemistä. Ne on sellaiset kiireiset hetket. Sellaiset hetket, kun alat nopeasti vaihtamaan vaippaa esim. kodin ulkopuolella, eikä ole jotenkaan aikaa keskittyä hetkeen. Tulee sellainen "ai niin-reaktio". Mutta kyllä siihen on muuten jo tottunut ja kiintynytkin jopa. Enkä muista itseasiassa kaivanneeni niitä pieniä varpaita montakaan kertaa viimeisten viikkojen aikana.
Olenkin ollut varsin tyytyvinen siitä, että olen kirjoitellut ennakkofiiliksiä tänne, sillä tuskin muistaisin niitä itsekään kunnolla enää muutaman vuoden päästä. Itse ihmettelin silloin ennen leikkausta, että kuika kaikilla niillä saman kokeneilla vanhemmilla, joiden kanssa olemme ajatuksia päässeet vaihtamaan, on ollut niin positiiviset kokemukset leikkaukseen ja toipumiseen liittyen. Mutta voin kuvitella sen, kuinka aika kultaa muistot, onneksi.