Loiskis!!!

Oma energiataso hipoo nollan rajaa ja tottakai akendassa on juuri silloin jotain tärkeää. Tällä kertaa edessä on armoton pakkaaminen ensiviikon lomaa ja mummolareissua varten. (Huomen iltana edessä 700 "yöllistä" kilometriä) Mies on sopivasti töissä tämän ja huomisenkin päivän, joten koko pakkausoperaatio lepää minun harteillani.
Jo ennestään vastenmielistä urakka ei ainakaan helpota nuo pienet viikarit, jotka ovat yhtaikaa energisiä ja äkäisiä kuin pesästään hätistetyt ampiaiset. Isommalla se johtuu ihan silkasta jännityksestä lomaa koskien ja pienempi puolestaan on väsynyt käytyän vuoropuhelua itsensä kanssa jo useampana yönä.

Tänä aamuna vauhdin alkaessa nousta jo raivostuttaviin mittoihin, päätin ottaa pienen riskin. Molemmat pojat ovat varsin innokkaita uimahallissa kävijöitä. Lasten kaahluualtaassa polskiminen on varmasti parasta mitä pojat tietävät. Uimassa käynti onkin kuulunut viikoittaiseen ohjelmaamme aina pojan leikkaukseen asti. Sen jälkeen oli tietysti ihan itsestäänselvää, ettemme voi altaisiin mennä pulikoimaan ennen kuin haava on kunnolla parantunut. Esikoinen on käynyt isän kanssa ainoastaan kerran pulikoimassa ja kaipuu altaaseen on ollut jo kova. Päätin sitten aamulla, että lähden kokeilemaan kuinka poitsu mahtaa suhtautua ajatukseen uimahalllista, kun tynkä on ollut niin vaikea asia jo ihan kotioloissa.
Jo siinä vaiheessa, kun pakkasin kassia, alkoi molemmat pojat hihkua innosta. Ja kun uimahallille ja pukuhuoneeseen päästiin, oli kiire uimaan jo niin kova, ettei pojalle tullut mieleenkään, ettei hänellä ole sukkaa jalassa. Koko aikana poika ei millään tasolla välittänyt erilaisesta jalastaan, eikä pyytänyt sitä peittämään. Aivan entiseen malliin polskutteli ja nautti vedessä olemisesta. Edistystä, sanoisin minä. Jee, me saamme uinnin takaisin viikko-ohjelmaamme!!!
Toivottavasti emme aiheuttaneet traumoja kenellekään toiselle lapselle, sillä muutaman hieman kauhistuneen ilmeen näin, kun lapset huomasivat, että hyvänen aika.....tuoltahan puuttuu osa jalasta. Mutta emme me voi alkaa ns. toisia suojelemaan. Ja mielelläni kerron asiasta, jos joku lapsi siitä haluaa kysyä. Tulevaisuudessa saamme varmasti myös selleisen ns. uima-/suihkujalan. Mutta ihan ensimmäisinä vuosina sitä tuskin tulee, sillä pojan kasvu on sen verran huimaa, että uusia "perusjalkojakin" joudutaan tekemään tiheästi.

Proteesin käytössä ei muutoin ole tapahtunut mitään merkittävää kehitystä. Eilen jouduimme pitämään kokonaan välipäivän, sillä jalkaan oli tullut niin paljon "hikinäppyä", että koimme parhaaksi antaa ihon levätä. Ja lisäksi jouduimme hieman "operoimaan" haavan seutua. Aivan arven toisessa reunassa on ollut pitkään rupi. Muuten haava on parantunut todella hienosti ja arvesta on tullut siisti. Tuo rupi ei ole siitä mihinkään lähtenyt, vaikka on käyty kylvyssä yms. Ja tuosta ihmeissämme aloimme tutkailla rupea tarkemmiin muutama päivä sitten ja huomasimme, että sen alla on pienen pieni patti ja sen koskettaminen sattuu. Niinpä otimme kylvyn jälkeen sen käsittelyymme ja hieman rapsuttelin pyyhkeellä rupea. Poikahan huusi kuin syötävä ja voin kertoa, että tuntui pahalta tehdä niin. Ruven irrottua huomasimme, että sen alta ikäänkuin pilkottaa jotain ja pinseteillä sitä hieman käsittelin ja sieltä tuli todennäköisesti pätkä tikkiä. Vaikka tikit olivat itsestään sulavat, oli pieni pätkä ilmeisesti jäänyt sulamatta. Enempää ei poika antanut jalkaansa enää repostella vaan huolellisen puhdistuksen jälkeen annoimme sen olla. Ja nyt siinä on jo uusi rupi (joten uskalsin uimaankin jo viedä). Toivotaan, että siellä ei enää ole mitään ylimääräistä ja tämä rupi katoaa ja haava paranee ihan kokonaan, mutta jos ei, niin sitten täytyy käydä jo näyttämässä sitä, ettei siellä nyt vaan olisi edelleen jotain.
Kävi mielessä, että onko asialla jotain tekemistä sen kanssa, ettei poika ole halunnut, että jalkaan kosketaan, tai ole halunnut koskettaa sillä lattiaa esim. potalla istuessaan.

Saa nähdä miten mummoloissa vierailu vaikuttaa proteesin käyttöön. Silloin kun olimme siellä viimeksi oli se aika kun poika opetteli kävelemään tukeavasten. Isommat tilat ja mielenkiintoiset paikat motivoivat poikaa tuolloin kovasti ja edistys oli todella huimaa. Saa nähdä käykö nyt samalla tavalla, kun kävelyä opetellaan uudelleen.