Toipumisia

Leikkausta seuraava aamu sairaalassa oli lohdullinen. Poika voi silminnähden paremmin ja alkoi olla oma iloinen itsensä. Metallinen häkkisänky alkoi tuntua jo tylsältä paikalta ja kovasti teki mieli päästä leikkimään autoleikkejä. Onneksi oikein mukava lastentarhanopettaja kävi poikaa moikkaamassa ja saimme toiveidemme mukaisia viihdykkeitä ajankuluksi. Poika oli aivan innoissaan saadessaan sänkyyn autoja ja kivoja kirjoja.

Oma mieleni keveni huomattavasti kun toinen leikanneista kirurgeista vieraili luonamme. Voin sanoa, että harteilta tipui tonneittain näkymätöntä lyijyä sen vierailun aikana. Kirurgi kertoi, että leikkaus oli onnistunut hienosti ja kaikki oli mennyt suunnitelmien mukaan. Haavasta oli saatu erittäin siisti ja kaiken pitäisi olla kunnossa. 

Samalla hän kertoi, että leikkauksen yhteydessä he olivat tutkineet poistettua jalkaterää...

Ja sitten sieltä tuli ne sanat, joita olin mielessäni toivonut koko edellisen päivän. "Jos mieltänne on yhtään vaivannut kysymys siitä, että teittekö oikean ratkaisun, niin voin sanoa että teitte, juuri sen ainoan ja oikean."

Se pieni ja meille niin rakas jalka oli osoittautunut oletttua huonommaksi. Yhteenluutumiset olivat olleet odotettua pahempia ja isompia. Jalkaterän ja nilkan korjaamiseksi olisi tarvittu monia operaatioita, eikä siitä todennäköisesti olisi silti tullut koskaan toimivaa. Pahimmassa tapauksessa olisi käynyt niin, että jalkaa olisi yritetty korjata, mutta todettu se sitten toivottomaksi ja päädytty kuitenkin amputaatioon.

Niiden sanojen jälkeen tuntui pitkästä aikaa siltä, että kun vedin ilmaa keuhkoihin, niin se meni perille asti. Pystyin hengittämään vapaammin kuin aikoihin. Ja siitä hetkestä alkaen minun on ollut hyvä olla :)

Poika toipui sairaalassa todella vauhdilla. Tavalliset suun kautta otettavat kipulääkkeet riittivät pitämään kivut kurissa ja poika oli reipas kuin mikä. Hoitajat olivat hurmaantuneita pienestä pojastamme, joka pisti todellakin parastaan. Naureskeli, jutteli ja leikki iloisesti. Ja kun huoneessa olo kävi ahdistavaksi lähdimme kurvailemaan rattailla pitkinsairaalan käytäviä. 

Parin vuorokauden kuluttua leikkauksesta, lauantaina, poika nukutettiin ensimmäistä siteenvaihtoa varten. Tuosta lyhyestä nukutuksesta poika toipui nopeasti, eikä illalla ollut enää tietoakaan tokkurasta. Poika konttasi lattialla täyttääpäätä leluautojen perässä, eikä jalka kaikkien suureksi hämmästykseksi vaivannut lainkaan, ainakaan fyysisesti.

Pienestä iästään huolimatta poika ymmärsi varsin hyvin, että hänelle on jotain tehty. Vaipanvaihdot olivat todella hankalia, sillä poika ei halunnut häntä riisuttavan lainkaan ja varsinkin vaipan poistaminen aiheutti hirmuisen huudon ja kiemurtelun. Hoitaja arveli sen johtuvan sen siitä, että ilman vaippaa poika ymmärtää leikatun jalan olevan esillä ja se hieman nolottaa häntä. Aloin seurata pojan käytöstä tarkemmin ja huomasin hänen vetävän jalkansa suojaan, jos huomasi minun katsovan sitä.

Illalla ennen nukkumaan käymistä jutustelimme pojan kanssa. Hän kyseli minulta kysymyksiä, joita kyselee usein muutenkin "missä isi, missä ukki, missä tuo (tarkoittaen isoveljeään) ja aivan yllättäen kysymysrimpsu sai jatkoa uudesta kysymyksestä. "Missä kaaka?" (jalka) Samalla hän osoitti tynkäänsä ja katsoi minua kysyvästi. Häkellyin itsekin niin paljon, etten ehtinyt mitään vastaamaan ennen kuin olikin jo seuraavan kysymyksen vuoro. Lähistöllä ollut hoitaja tuli pian kysymään minulta ihmeissään, että kysyikö poika todella missä hänen jalkansa on. Hän totesi olevansa todella ihmeissään siitä, kuinka tietoinen poika tuntui asiasta olevan. Teki mieleni sanoa, että no niinhän me on sanottu jo kauan, muttei meitä kukaan vakavasti ottanut. Kaikki vain totesivat pojan olevan vielä liian pieni sellaiseen.