Sitä on pidetty paikoillaan pieniä hetkiä ihan sen mukaan, miten poika on siihen suhtautunut. Paikoilleen laittaminen on pojasta epämiellyttävää, mutta sitten kun jalka on paikoillaan, ei hän siitä juurikaan piittaa. Toki se, että jalka tuppaa irtoamaan varsin helposti, turhauttaa niin häntä kuin meitäkin.
Eilen kävimme pojan kanssa läheisessä kauppakeskuksessa ostoksilla ja laitoin lähtiessämme proteesin paikoilleen. Halusin lähinnä testata sitä, kuinka se pysyy paikoilla silloin kun poika ei konttaa, vaan istuu rattaissa. Pojalle ehdottomasti suurin riemu oli se, että hän sai vihdoin kengät molempiin jalkoihinsa. Voi sitä hymyä! Eikä koko sinä aikana, kun tuolla reissulla olimme, poika millään tasolla ilmaissut, että olisi halunnut jalan pois tms. Se pysyi hienosti paikoillaan ja hienosti poika sitä osasi hallita tilanteissa, joissa hän liikutteli jalkojaan. Mutta kun kotiin tultiin ja poika kävi konttaamaan, irtosi se heti. Ja huhhui sitä hiostuksen määrää. Kun otin silikonitupin paikoiltaan, pystyi siitä kaatamaan hikeä pois!
Saimme pajalta mukaamme myös mansetin, joka auttaa proteesin paikallaan pysymistä. Se on sellainen silikoninen, erittäin joustava tuubi, joka on ulkopinnaltaan ihonväristä kangasta. Tuo mansetti asetetaan valmiiksi rullalle proteesin varsiosan päälle ja kun proteesi asetetaan paikoilleen, rullataan mansettia auki aina reiteen saakka. Erittäin tahmea silikoni pinta tarraa siis kiinni sekä reiden ihoon, että proteesin varteen, jolloin proteesin tulisi pysyä paremmin paikoillaan. Aamulla kokeilimme tuota mensettia ensimmäisen kerran ja sen avulla jalka pysyikin paikoillaan pidemmän aikaa.
Kurjaa tuossa mansetissa on se, että se tietysti hiostaa ihan samalla tavalla kun silikonituppikin, joten pojan jalka on aivan hiestä märkänä ylhäältä reidestä alkaen. Lisäksi se hieman jäykistää polven seutua ja rajoittaa taittamista. Mutta ei poika pahemmin sitä protestoinut, joten tulemme varmaankin sitä tässä alkuvaiheessa käyttämään, ainakin siihen saakka, että poika oppii kävelemään. Toivottavasti siitä kuitenkin päästään kesään mennessä, sillä ajatus sellaisesta helteellä saa omankin olon tukalaksi.
Esikoiselle uusi jalka on todella iso juttu. Hän on odottanut sitä leikkauksesta lähtien ja isoveljen intoa on joutunut välillä jopa hillitsemään. Hänen on vaikea ymmärtää sitä, että pikkuveli vasta totuttelee uuteen jalkaansa, eikä uskalla vielä seisoa sen varassa, saatika ottaa askeleita.
Hauska tilanne sattui perjantai-iltana, kun olin ottanut proteesin pois paikoiltaan ja vienyt sen pöydälle. Hetken kuluttua olisin tarvinnut jalkaa kokeillakseni sopiiko se yksiinkään olemassa oleviin kenkiin, mutta sitä ei näkynyt missään. Hetken epäilin oman pääni hataruutta sekä muistini toimivuutta ja kerkesimpä jo koiraakin epäillä jalan viemisestä. Aikani etsittyäni aloin kysellä esikoiselta, joskos hän olisi nähnyt jalan jossain. Vastaukseksi sain "olen minä sen jossain nähnyt". Koitin sitten saada 3-vuotiaalta täsmällisempää vastausta, että mitähän hän tahtoo tarkoittaa sillä "jossain" ja milloin se mahtoi olla. Hetken päästä esikoinen totesi vain, että "No minä yritin antaa sen pikkuveljelle, että se vois alkaa kävellä, mutta ei se sitä kelpuuttanut". Siirsinkin etsinnät seuraavaksi poikien huoneeseen ja sieltähän se löytyi. Siellä se apujalka pötkötti kaikkien lelujen ja rojujen seassa lattialla. Siitä oli tullut lyhyessä hetkessä niin normaali osa meidän perheen elämää, ettei siihen osannut kukaan kiinnittää edes huomiota, vaikka se lojui lattialla.
Eilen oli ystäväni meillä käymässä ja esittelin uuden jalan myös hänelle. Nostin sen siitä sitten luontevasti kirjahyllyyn sen sijaan, että olisin vienyt sen sinne missä poika nukkuu ja missä se päälle yleensä puetaan. Pian hän alkoikin nauraa, että jalka kirjahyllyssä on jokseenkin koominen näky. Sitä se varmasti monelle on, mutta jollain tavalla olemme tulleet proteesien kanssa niin tutuiksi jo ennen kuin tämä uusi tulokas edes meille muutti, ettei se omaan silmään poikkea juuri siitä, että olisin nostanut pojan housut hyllyllle.
Puhuimmekin miehen kanssa siitä, miten pajalla käydessä ei enää lainkaan hätkähdä niitä jalkoja ja käsiä, mitä jokapuolella on. Eikä hätkähdä sitäkään, että siellä tulee vastaan ihmsiä ilman raajoja.
Koko ajan huomaa sen, kuinka on pelännyt monia asioita ennakkoon aivan suotta. Mutta niinhän se on monessa muussakin asiassa, että vieraaseen ja tuntemattomaan suhtautuu varauksella ja ehkä jopa skeptisesti.
Tällä hetkellä ja varmasti myös tulevaisuudessa, olen vakuuttunut siitä, että asioiden kuului mennä juuri näin. Ja uskon, että poika tulee asian kanssa sinuiksi ja eikä aikaakaan, kun vauhtia on vähintään entiseen malliin :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti