Mitäs teille saisi olla?

Minulta on muutaman kerran kysytty, että miksi kirjoittelen tänne nykyisin niin harvoin.
Siihen on monta syytä. Voin vedota hektiseen arkeen, jossa lapset haukkaavat ajastani suurimman osan ja loppu meneekin sitten kodin ylläpitämiseen. Ja se pienenpieni rahtunen, joka jäljelle jää, tulee käytettyä käsitöihin tai muihin pieniin projekteihin, eikä blogia tule kirjoiteltua.
Todellisuudessa suurempi syy on se, etten tunne enää pakottavaa tarvetta kirjoittaa. Se tunteiden myllerrys on ohi, arki on asettunut uomiinsa ja kaikki tuntuu nyt ihan normaallilta ja asiasta on tullut rutiininomaista. En siis taritse enää itse niin paljon sitä kanavaa, jonka kautta vuodattaa.

Mutta tarvitseekos joku muu? Olisiko jonkun mielestä kiva lukea siitä, mitä se rutinoitunut arki erilaisen jalan kanssa on? Ihan vaan siitä, miten meillä ja erityisesti pojalla itsellään menee?
Tässä vaiheessa kun kaikki tosiaan on jo "ihan normaalia" meille, tulee omalla tavallaan sokeaksi sille, mikä todellisuudessa ei olekaan sitä "ihan normaalia".

Siksipä heitänkin palloa teidän suuntaanne. Kysykää. Kertokaa mitä haluatte kuulla. Ehkä sitä kautta saisin taas intoa kirjoitella.

Eija

Rikkautta

Eilen oli vuorossa jälleen mukava dysmelia-tapaaminen. Tällä kertaa paikkana oli Lasten liikuntakeskus PompIT Keravalla. Ja tälläkin kertaa täytyy lausua iso kiitos järjestäjille! Ihanaa, että jaksatte touhuta näitä. Lapset olivat innoissaan saatuaan taas hyppiä, pomppia, kiipeillä ja juosta sydämensä kyllyydestä. Eikä edes kuumuus tuntunut haitanneen laisinkaan.
Ja oi miten mukavasti paikalla oli taas väkeä. Ihan loistavaa!!!

Huomasin eilen ajautuvani moneenkertaan saman ajatuksen pariin, kun sivummalta seurailin lasten (niin omien kuin toistenkin) iloista kirmailua.
"Vaikka vamma ei ole kenenkään kohdalle toivottavaa, tuo se mukanaan myös valtavan rikkauden."
Kaikki me siellä paikalla olleet olemme joutuneet kohtaamaan erilaisuutta, niin lapset kuin aikuisetkin. Ja voin ainakin omastapuolestani sanoa, että se on varmasti vaikuttanut suhtautumiseen monenlaista erilaisuutta kohtaan ylipäänsä. Ulkoisen erilaisuuden takana voi olla niin monia tarinoita. Eikä kukaan voi ketään katsoessaan tietää, mitä kukanenkin on käynyt läpi.
Olipa tarina taustalla mikä tahansa, se mikä todella merkitsee on tämä hetki.
Eilen huomasin seuraavani lapsia ja sitä kuinka he toimivat eri tilanteissa. Jokaisella on omat "rajoitteensa", mutta jokaisella on myös keinonsa selviytyä. Lapsissa on se ihana rohkeus yrittää.
Eikä varmasti kukaan paikalla olleista lapsista (olipa heillä sitten vammaa, tai ei ) arvostellut toisen tapaa mennä ja tehdä. Siinä hetkessä he olivat kaikki lapsia, joilla oli valtavan kivaa siinä hienossa paikassa, jollaiseen ei monet lapset koskaan edes pääse.

Kun kotimatkalla juttelimme lasten kanssa tapaamisesta ja kysyin omalta dysmelikolta, että onko hänestä kiva tavata muita lapsia joilla on apujalkoja ja/tai -käsiä, nyökytti hän kovasti päätään. Kysyin miksi, mutta kolme vuotias ei osannut oikeen vastata. Esikoinen totesi siihen, etta varmasti siksi, että näkee muidenkin kävelevän eritavalla. Siihen nuorempi totesi, että just siksi.
Esikoinen jatkoi juttua ja totesi, ettei se mitään haittaa vaikka ei oliskaan kättä tai jalkaa, silti voi tehdä ihan samoja juttuja.
Niinpä juuri. Siinäpä se, tapaamisten tärkein tarkoitus.
Ja voi miten hyvää monelle tekisikään olla kärpäsenä katossa noissa iloisissa hetkissä. Nähdä tuo, minkä esikoisemme on tapaamisten myötä sisäistänyt.

Kun illalla sängyssä mietiskelin tuota kaikkea, tuli hassu olo. Miksi kaikki tuntui alussa niin pahalta? Miksi uin niin syvissä vesissä ja olin niin surullinen? Voi kun olisin jo tuolloin osannut nähdä samoja positiivisia asioita joita näen nyt. Mutta olisko prosessi ollut silloin kokonainen?
Tunsin häpeää. Häpeää siitä, että olen kokenut kaiken niin vaikeana ja vieläpä jakanut ajatukseni teidän kanssanne. Mietin, mitä ajattelette minusta? Pohdin jopa sulkevani blogin. Mutta yön yli nukuttuani tuntui paremmalta.
Ilman alun tuntemuksia ei oma prosessini olisi ollut kokonainen. Siksi lakkaan häpeämästä. Tällainen minä olen ja näin minä olen asian käsitellyt.
Pojan oma prosessi on vielä kesken, mutta olen vakuuttunut, että eilisen kaltaiset tapaamiset helpottavat sitä. Ja toivottavasti myös hän näkee erilaisuutensa joskus rikkautena.

Eija

Ihana kesä

Lieneekö syynä kesä, vai hektinen arki, mutta jokatapauksessa motivaatio kirjoittelun suhteen on ollut hieman kadoksissa. Monesti olen ajatellut, että voisihan sitä kuulumisia tännä laittaa, mutta sitten se on jäänyt... 

Kesä on kuitenkin sujunut kaikinpuolin oikeen kivasti. Raskaan kevään jälkeen on aurinko paistellut meidänkin risukasaan ja olemme nauttineet kesästä täysin rinnoin. Lapset ovat kasvaneet ihan silmissä ja paljon uusia juttuja on tullut kuvioihin. 
Ja yksi uusi meriitti poitsun osalta on pyöräily. Viimekesänä ei vielä jalat ylettäneet polkimille, mutta tänä kesänä on päästy sitten ihan kunnolla treenaamaan. Ja hyvinhän se sujuu. Apujalka tosin lipsuu aika pahasti polkimelta, mutta sen ei olla annettu haitata. Jossain vaiheessa tuohonkin ongelmaan on helposti apua saatavilla, kun kengän saa polkimeen kiinni, mutta tässä opetteluvaiheessa on mielestäni hyvä saada jalat nopeasti maahan, jos/kun meinaa mennä nurin.
Alkukesästä ongelmaa pyöräilyyn meinasi aiheuttaa se, että proteesin takareuna otti kiinni takareiteen jalan ollessa koukussa, mutta ihan pienellä holkin lyhentämisellä siitäkin päästiin. Ja huikean kasvupyrähdyksen myötä myös pyörän satulaa on voitu nostaa ylemmäs ja tilanne on helpottunut entisestään. Nykyisin suurin ongelma siis lienee se, ettei äiti pysy pojan perässä. Varsinkin kun meidän huimapään mielestä jarrut ovat suhteellisen turha keksintö. Onneksi tukirenkaat sentään hieman rajoittavat ainakin reittivalintoja, ettei tarvitse ihan pahimmissa metsiköissä juosta.

Vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää muutoinkin. Ulkona juostaan, kiipeillään ja pelaillaan jatkuvasti. Ja niin moneen kertaan olen taas onnekseni saanut todeta, ettei jalan erilaisuus rajoita poikaa oikestaan mitenkään. Paitsi, jos hän itse niin haluaa. Meillä kun asustaa nyt varsin uhmakas 3 vuotias, joka osaa jo melko luontevasti käyttää jalkaa tekosyynä, jos joku asia ei huvita. 
"Äiti kun en mä osaa laittaa kenkää apujalkaan" tai "en mä voi laittaa itse housuja, kun ne jää jumiin apujalkaan" yms. Toki välillä se on ihan tottakin, mutta useimmiten kyse on vaan siitä, ettei tosiaan huvita pätkääkään. Onneksi nyt on ollut niin lämmintä, että on tarvittu korkeintaan sandaaleita ja ne menee apujalkaankin oikeen näppärästi. 
Proteesi alkaa olla kyllä sen näköinenkin, että varpaat paljaana on juoksenneltu, voi kamala. Mutta syksyllä tarvitsemme luultavasti uuden jokatapauksessa, sillä pojan toinen jalka on kasvanut sen verran reilusti, että jalkaterät ovat ihan eri kokoiset.

Kesän aikana olen huomannut myös sen, että poitsu on tullut enemmän sinuiksi erilaisen jalkansa kanssa. Uimarannalla hän mennä polskuttaa ihan siinä missä muutkin, toisin kuin viimekesänä. Ja siinä vaiheessa, kun jalasta aletaan kaadella vesiä ja hiekkoja pois ja vaihtaa kuivaa silikonituppia märän tilalle, ei muiden kummeksuvat katseet hetkauta ollenkaan. Eräskin poika tuli ihan viereen katselemaan ja kyselemään jalasta ja poitsuhan näytti ja kertoili ylpeänä apujalastaan. Ja äiti oli vieressä ylpeä reippaasta pojastaan :)

Ja tosiaan... meinasin ihan unohtaa....
Kesäkuussa kävimme ortopedin vastaanotolla kontrollikäynnillä. 
Ja oikein mukavaltahan se poitsun jalan tilanne näytti ja ortopedi oli tyytyväinen näkemäänsä.
Kehui kovasti tyngän muotoa ja siistiä arpea. Hyvähän se on kehua kun on itse tehnyt :)
Ja liikkuminen sekä proteesin kanssa, että ilman oli kuulemma loistavaa, vaikka pienen ujostelun vuoksi poitsu esitteli taidostaan n. 50%.
Pituuseroa oli tullut lisää ihan odotetusti. Kokonaisuudessaan eroa on reilut 10cm ja reisissä 3cm. 
Ja samalla varmistui myös se, että kyse on tosiaan koko alaraajan kehityshäiriöstä, vaikka joskus oli ajatus, että häikkää olisi vain polvesta alaspäin. Sen toki pystyy toteamaan ihan jokainen katsomalla, sillä jalka on kaikinpuolin pienempi kuin toinen.

Myös polvi vaikuttaa hyvältä ja tukevalta, eikä eturistisiteen puutos haittaa liikkumista. Ja proteesimestarimme sai kiitosta hyvin polvea tukevasta proteesista.
Vuoden päästä seuraava kontrolli ja jos kaikki edelleen kunnossa, voidaan kontrolleja harventaa huomattavasti. Sopii minulle!

Eli meillä menee vaihteeksi oikeen mukavasti ja saamme nauttia kesästä iloisten vesseleidemme kanssa. Parasta!

Mukavaa kesän jatkoa teille kaikille 

Eija

Heipparallaa kaikki! Täällä taas, aivan luvattoman pitkän tauon jälkeen, mutta takaisin kuitenkin.
Ja kiitos teille, jotka olette pitkästä hiljaisuudesta huolimatta vierailleet blogiani kurkkimassa.

Taukoa on tosiaan tullut ja voinen sanoa, että ihan syystä. Elämä kolmen pikku-miehen kanssa pitää äidin liikkeessä aamusta iltaan hyvin tehokkaasti, eikä illalla ole enää virtaa kirjoitella, vaikka haluaisikin. Eikä kevät ole meidän perheen osalta ollut muutenkaan helppo. Kun saavuimme nuorimmaisen kanssa synnäriltä kotiin, sairastui isommat kovaan flunssaan. Ja samaan aikaan miehen oli lähdettävä käymään kotiseuduilla. Eikä aikaakaan, kun myös nuorimmainen sai tuon flunssan. Ehdimme olla vajaan vuorokauden kotona koko perheellä, kun vauva joutui sairaalaan. Rs-virus teki vauvan olon niin kurjaksi ja hengittämisen vaikeaksi, että jouduimme olemaan lähes viikon osastolla. Ei ollut mikään helppo rupeama se. Pojalla oli ikää vajaat kaksi viikkoa ja poloinen niin tukossa kun olla voi. Eikä siinä vielä kaikki. Sairaalassa olomme aikana mieheni isä, koko perheelle niin kovin rakas pappa, nukkui vakavan sairauden uuvuttamana pois. Kuluneeseen kahteen kuukauteen on siis mahtunut myös hautajaisreissu pohjoisempaan Suomeen.
Huolta ja murhetta on siis riittänyt yli omien tarpeiden ja olemmekin yrittäneet hitaasti kasailla elämäämme taas raiteilleen. Palata tuttuihin rutiineihin siinä määrin, kun se pienimmän ja varsin vaativan herran kanssa on ollut mahdollista. Kevät on ollut isommille pojille monella tapaa mullistava ja se näkyy. On tapahtunut asoita, joita lapset ei vielä ihan täysin tajua, vaikka paljon jo ymmärtävätkin.  Paha olo purkautuukin nyt  ja se näytetään pääasiassa minulle. Ja on pakko myöntää, että välillä ei millään jaksaisi. Mutta jospa kesä toisi energiaa ja iloa meille kaikille.

Apujalan suhteenkin on jotain tapahtunut.
Poitsu sai jokinaika sitten uuden jalan. Kerroinkin jossain vaiheessa, että tyngän muoto on aiheuttanut ongelmia varsinkin silikonitupin osalta. Pähkäilyjen jälkeen proteesimestarimme oli päätynyt kokeilemaan uudenlaista yhdistelmää; kahta erillistä tuppia päällekkäin. Ensin jalkaan laitetaan lyhyt, vartavasten pojan jalkaan muotoiltu tuppi, jolla saadaan ns. täytettyä jalan kapea ja tukea tarvitseva kohta. Sen päälle laitetaan tehdasvalmisteinen silikonituppi, joka on senverran pehmyt, että sitä voidaan rullata. Ja siihen sujautetaan sitten proteesi päälle.
Tätä systeemiä testattiin ensin eräälle kouluikäiselle pojalle, mutta hänen kohdallaan se ei onnistunut. Proteesin paikoillaan pysyminen muodotui ongelmaksi. Siitä johtuen mestarimme oli hieman skeptinen asian suhteen, mutta kuinka ollakkaan, meidän poitsun kohdalla homma toimii mainiosti. Proteesi pysyy paikoillaan paremmin kuin aikaisemmin ja sen pukeminen ja riisuminen on huomattavasti helpompaa kuin ennen, vaikka vaiheita onkin enemmän.
Laitan kuvan apujalasta ja sen osista myöhemmin, kunhan saan sellaisen ensin otettua ;)

Pieniä fiksailuja piti viime viikolla käydä pajalla tekemässä, kun kaikki housut alkoivat olla polven kohdalta täynnä reikiä. Syynä tähän oli se, että proteesin reuna ylettyi hieman liian korkealle.
Huomasin myös tuossa, kun lämpöiset kelit hellivät meitä ja ulkona oltiin shortseissa, että proteesi haukkaa sisäänsä melkoisen määrän hiekkaa pojan leikkiessä. Onneksi hiekka jää silikonitupin ja proteesin väliin, eikä näin ollen varsinaisesti haittaa käyttöä. Entisessä mallissa mansetti esti hiekan kulkeutumisen proteesiin, mutta koska nyt sitä ei tarvita, täytyi keksiä muuta. Silikonitupin reunaa voi tarvittaessa kääntää alaspäin, estämään tuo hienkan joutuminen proteesiin, mutta samassa yhteydessä hiekka tarttuu tupin sitkaaseen sisäpintaan. Tupin voi toki pestä, mutta sen kankainen päällys kestää kuivua jonkin aikaa. Onneksi saamme toisen tehdasvalmisteisen tupin, jotta voimme ulkoilun jälkeen vaihtaa puhtaan tupin, pestä toisen ja antaa kuivua rauhassa.

Ulkoisesti uusi apujalka on luonnollisemman näköinen kuin entinen. Jalkaterän sävy on sama, kun proteesin holkissa, eikä eroa pojan omaan, terveeseen jalkaan juuri huomaa. Poika itse on ollut varsin innoissaan uudesta jalastaan, ja hän kertoilikin siitä mieluusti kaikille. Ja ainakaan vielä ei olla siinä vaiheessa, että jalkaan pitäisi saada jokin kiva kuosi. Mutta luulen, että sekin aika koittaa vielä :)

Saimme myös kovasti odottamamme ajan Lastenklinikalle. Parin viikon päästä käydään ensin röntgenissä ja seuraavana päivänä mennää ortopedin vastaanotolle. Mielenkiinnolla odotan tuota käyntiä ja tietoja siitä, miltä jalka heidän mielestään vaikuttaa. Toivotaan, että kaikki olisi ainakin hyvällä mallilla.

Siinäpä pikaisesti kuulumisia täältä.

Eija

Perjantai-poikia

Tulin vain nopeasti kertomaan, että meitä on nyt viisi.
Perheemme kasvoi kolmannella pienellä pojalla.
Ja hauska sattuma on se, että myös kolmas poikamme syntyi kahden vanhemman veljeksen tavoin laskettua-aikaa edeltäneenä perjantaina. Eli tässä tapauksessa 21.3.
Pienen herran mitat olivat 51cm ja 3240g ja kaikki 10 varvasta ja sormea tallessa.
Ja pienellä kaikki muutenkin erittäin hyvin.
Meillekin siis suotiin se onnellinen syntymänhetki, eikä läheisille lähetettyyn viestiin tarvinnut laittaa sanoja mutta tai ehkä.
Pääsimme kotiin eilen vauvan ollessa 1,5vrk:tta vanha ja nyt opettelemme kaikki yhdessä uutta arkea. Ja ennen kaikkea nauttimme suunnattomasti rakkaista pojistamme, niistä kaikista kolmesta ihanasta ja meille niin täydellisestä.

Onnellisena Eija

Keskustelua

Koin tänään hetken, joka nostatti karvat pystyyn!
Ei, en törmännyt mihinkään karmivaan, tuon hetken aiheutti ihan oma rakas poikani.
Olimme uimahallin pukuhuoneessa valmistautumassa uimiseen ihan normaaliin tapaan. Yhtäkkiä poika kysäisi, että "Äiti, miksi kaikilla on kaksi jalkaa?" silmäillen siinä samalla muiden paikallaolijoiden jalkoja.
Minä siihen toteamaan, että siksi että voi kävelle yms. ympäripyöreätä mitä sillä sekunnilla tuli mieleen.
Tiesin, ettei poika tyydy vastaukseeni, sillä lauseesta puuttui ihan selkeästi sana MUILLA.
Pian oltiinkin siinä tilanteessa, että laskimme siinä pukuhuoneessa pojan kanssa minun, esikoisen ja hänen jalkojaan todeten, että kaikilla meillä on tosiaan kaksi jalkaa. Hänellä vaan sattuu olemaan toinen jalka erilainen kuin meillä muilla. Ja kovasti tietysti hänen apujalkaansa kehuen.
Asia jäi selkeästi vaivaamaan poikaa, ja huomasinkin hänen tarkkailevan kovasti muita altaalla.

Sääli on ainut sana, joka pystyy kuvaamaan sitä tunnetta joka minulle tuli. Voi lapsi pieni, äiti niin kovasti tahtoisi, että sinullakin voisi olla kaksi tavallista jalkaa.
Odotettavissahan nämä keskustelut toki olivat, mutta nyt jo? Herralla ikää 2v ja 8kk.
Tiedän, ettei asian selvittely ole ohi vielä tältäkään erää. Aiheeseen palataan varmaan jo huomenna.
Ja voin vain kuvitella mitä keskustelut tulevat olemaan myöhemmässä vaiheessa.
Pitänee alkaa valmistautua jo hyvissä ajoin.
Ja taas täytyy olla onnellinen vertaistuesta. Toisten "samanlaisten lasten" tapaaminen tukee varmasti poikaa paljon paremmin kuin miljoona äidin tai isin sanaa.

Ja jos joku tulee joskus hyvään saumaan, niin paralympialaiset juuri nyt. Sieltä voimme katsoa toisia, joilla ei ole kahta tavallista jalkaa tai ei jalkoja ollenkaan. Ja siitä huolimatta he voivat tehdä kaikkea sitä mitä tekevät. Esikoinen ainakin on ihan fiiliksissä kaikista hienoista näkemistään jutuista. Ja mikä liikuttavinta, hän osaa tsempata pikkuveljeään loistavasti. Olipa jopa sitä mieltä, että pikkuveli on joskus kilpailemassa paralympialaisissa ja hän tavallisissa olympialaisissa. Lajista ei kuitenkaan tietoa :)

Liian iso?

Argh!!! En tiedä lienenkö normaalia herkempi pillastumaan tuntemattomien mielipiteistä näin raskauden viimemetreillä, vai mistä johtunee se, että ohikulkijoiden toisilleen lausuma kommentti saa sappeni näin kiehumaan.
Olimme poitsun kanssa hakemassa esikoista kerhosta. Matkaa on vain reilu kilsa ja taitammekin tuon matkan yleensä kävellen. Ja vaikka poitsu onkin varsin reipas kävelijä ja ottaa päivässä varmasti sen miljoona askelta, on tuollainen ns. tasainen kävely jollain tasolla väsyttävintä. Siksi kuljetankin rattaita mukanani aina, kun taaperramme yli kilometrin matkoja. Ja varsinkin, jos sieltä on tultava vielä takaisinkin. Ja näin toimin tänäänkin.

Vaikka matka ei tosiaan ole pitkä, on se kuitenkin haastava minullekin, varsinkin tässä tilassa. Alkumatka on kohtuu tasaista menoa, mutta loppumatkan saa kiivetä aina vaan ylemmäs ja ylemmäs. Ajattelin, että jos poika istuu alkumatkan rattaissa, jaksaa hän paremmin kiivetä mäkiä ylös. Minun on nimittäin ihan turha haaveilla työntäväni häntä rattaissa niissä rinteissä jakaantumatta juurikin siihen paikkaan. (vaikka ei minulla todellakaan olisi mitään sitä vastaan, että saisin vauvan jo ulos!!!).
Lähdimme hyvissä ajoin köpöttelemään kohti kerhoa, sillä minun tahdillani tuohon matkaan menee nyt helposti 45min. Poika istui iloisesti rattaissa katsellen ohi ajavia autoja ja huudellen tunnistamiaan automerkkejä. Meitä vastaan tuli kaksi äitiä. Molemmilla oli rattaissa noin 1-1,5 vuotiaat lapsoset ja huomasin jo kauempaa, että he loivat meihin kummastuneita katseita. Ensin ajattelin sen johtuvan omasta vaatetuksestani, sillä tiedän olevani varsin hullunkurisen näköinen tapaus. Yllä miehen takki, joka sekin soi päällä ja jalassa housut, jotka eivät todellakaan meni kiinni. Mutta sitten kun he tulivat lähemmäs ja kuulin heidän keskustelunsa tajusin, että katseiden kohteena oli poika ja rattaat. Ja he ihan tieten tahtoen tekivät sen minulle keskustelussaan selväksi, että poika näyttää varsin isolta rattaissa työnnettäväksi.
Jos minulla ei olisi ollut aikataulu jonka puitteissa liikkua, olisin varmasti kysäissyt, että viittaavatko he siihen, että tuon kokoisen ja ikäisen kuuluu jo itse kävellä ylipäätään. Vai kenties siihen, että tahtimme ollessa niin hidas ja tuskainen tilani selkeästi nähtävillä, olisi poika ihan hyvin voinut kävellä.

Vaikka asia on sinäänsä ihan sama, alkoi se ärsyttää ihan suunnattomasti. Enkä väitä ettenkö olisi itse joskus sortunut ajattelemaan, että miksiköhän noin isoa lasta kuljetetaan rattaissa. Silloin kyse on ollut kuitenkin lähinnä tilanteesta, jossa rattaissa on lapsi, jonka jalat viiltävät maata rattaiden ollessa yksikertaisesti jo liian pienet.
Pahimman kiukun hetkellä teki mieli laittaa rattaisiin ns. rekisterikilpi, jossa nimen sijaan lukisi "meillä on syymme tähän" tai "amputoitu". Mutta eihän meidän kuulu selitellä mitään eikä kenellekään.
On hassua, että muutama viikko sitten jaoin facebookissa, erään äidin tilapäivityksen, jossa hän lapsensa suulla selitti miksi "iso poika" joutuu kulkemaan sairautensa vuoksi välillä rattaissa. Tuon kirjoituksen pointti oli ehkä enemmäkin siinä, että vanhemmat eivät kuljeta poikaa rattaissa päästääkseen kulkemaan ilmaiseksi joukkoliikenteessä.
Tuolloin sanoin miehelleni, että koskahan me saamme ensimmäisen kommentin poitsun rattaissa kuljettamisesta. No nyt se sitten tuli.
Mutta aion vastaisuudessakin kulkea aiheuttamassa pahennusta ja työntää poikaa rattaissa. Ja mikä pahinta, kun vauva syntyy, työnnän tuplia!!!!

Kosmeettista(ko?)

Jouduin eilen ihan yllättäen tilanteeseen, jossa minulle täysin vieras ihminen otti pojan jalan puheeksi.
Hän oli kaverini äiti, jolle tämä kaveri oli asiasta joskus maininut.
Olin tilanteessa jossa en voinut paeta, tai keksiä mitään tekosyitä välttyäkseni keskultelulta, joka tuli aivan puskista ja johon minulle ei olisi ollut energiaa. Siispä ei auttanut kuin vastailla asiallisesti.  (Eilinen oli muutenkin niitä päivä jolloin "irroitettava jalka" ei ollut niitä maailman mahtavimpia juttuja.) Kun hän lopulta oli saanut tiedonjanonsa sammutettua esitettyään miljoona täsmentävää kysymystä, totesi hän tyynesti, että no aika pikku juttuhan se on. Kosmeettinen lähinnä.
Minä vain myötäilin ja olin iloinen siitä, että olin pian pääsemässä tilanteesta pois.
Mutta aloin myöhemmin miettiä tuota kosmeettisuutta. Onko se nyt kuitenkaan vain ja ainoastaan kosmeettista? Mitäs te olette mieltä?

Oma kantani on se, ettei se todellakaan ole vain kosmeettista. Kyse on kuitenkin jalasta, joka on melkoisen merkittävä osa ihmisen kehossa. Toinen niistä kahdesta raajasta, jotka meitä kuljettaa eteenpäin ja kannattelee painomme. Kyse on siis ihan toiminnallisesta osasta.
Ja jotenkin tuntuu, että jos kyse olisi ollut vain kosmeettisesta asiasta, niin tuskin olisin uinut niinkin syvissä vesissä, kun tuli välillä tehtyä. Varsinkin silloin, kun koitettiin saada päätöksiä tehtyä.
Mutta jokainen on tietysti nähnyt omassa elämässään kaikenlaista ja rakentaa mittakaavan asiolle niiden perusteella. Ja tottakai jokaisella on oikeus omaan mielipiteeseensä. Ja kuten olen usein aikaisemminkin todennut, ei pojan kohdalla ole ollut kyse elämästä ja kuolemasta, luojan kiitos.
Mutta silti sitä aina välillä saattaa vetäistä pari palkokasvia nenäänsä ja tuntea tarvetta sanoa muutama poikittainen sananen. Eilen osasin kuitenkin pitää suuni visusti kiinni, hymyillä ja nyökytellä. Mitäpä sitä tuhlaamaan energiaansa ihmiseen, jota tuskin enää edes tapaa.
Onneksi on olemassa niitäkin ihmisiä, jotka ymmärtävät ja tietävät miltä välillä tuntuu.

Yhdessä kasvamista

Eilen ohjelmassa oli järjestyksessään toinen dysmelia-tapaaminen. Vieläpä erittäinkin onnistunut sellainen ja olenkin erittäin kiitollinen järjestäjille. Ihailen tuollaista aktiivisuutta ja toivon, että jossain vaiheessa osaan ryhdistäytyä itsekkin.

Paikkana oli sama, ainakin meidän muksujen rakastama telinevoimistelu halli, jossa saa hyppiä ja pomppia luvan kanssa. Paikalla ihailtavan paljon perheitä. On niin hienoa, että perheet ovat löytäneet toisensa. Uskon, että jokainen saa näistä tapaamisista paljon, mitä ikinä se sitten kullekin on. Oli niin kivaa tavata uusia mukavia tuttavuuksia ja jo "vanhoja tuttuja" edelliseltä kerralta.

Edellisestä kerrasta on kulunut nopealla laskutoimituksella n. 8kk. Tuona aikana lapset ovat kasvaneet huimasti. Ne silloin vielä pienen pienet vauvat ovat jo reippaita, innokkaasti ympäristöään tutkivia, suloisia tyttöjä ja poikia. Isommat lapset kasvaneet huimasti pituutta ja oppineet paljon uutta.
Entäs me vanhemmat, mites meidän kasvumme laita?
Enkä nyt puhu mistään itäisestä pituudesta tai läntisestä leveydestä. Vaikka allekirjoittanut itse on kasvanut varsin huomattavasti, varsinkin tuosta vatsan seudulta :)
Puhun nyt "tilanteeseen kasvamisesta".

Omalta kohdaltani voin sanoa, että huomaan kasvaneeni asiassa harppauksen. Kun vertaan fiiliksiäni  näiden tapaamisten jälkeen, on niissä huima ero. ( edellisen tapaamisen jälkeisiin fiiliksiin pääset halutessasi tästä ) Ei enää kyyneleitä!!
Huomasin eilen ajatusteni kulkevan mielenkiintoisen kaaren ensimmäisten yhteisten hetkien aikana.
Ensin ikäänkuin heräsin siihen miksi paikalla olemme.
-Niin tosiaan, meidän poikamme on dysmelikko. 
Aivan kuin olisin se tyystin unohtanut.
Hetken aikaa tuon ajatuksen jälkeen minusta tuntui, että huomasin kaikkien niiden ihanien pienten lasten "erityisyyden" selkeästi.
-Niin tosiaan, kysehän on päällepäin näkyvästä asiasta.
Ja jostain syystä se riipaisi pienen pienen hetken.
Mutta pian en todellakaan enää ajatellut asiaa.

Nautin nähdä niin omat kuin toistenkin lapset innoikkaina touhuamassa. Niillä eväillä, jotka kullekin on annettu. Jokainen omalla yksilöllisellä tavallaan ja hienosti onnistuen.
Ja mikä tärkeintä hymyssä suin.
Nautin jutustelusta muiden kanssa. Oli mukavaa vaihtaa kuulumisia ja tutustua uusiin ihmisiin.
Ja siinä jutustellessa sen oman kasvun tajusi. Uusien tuttavuuksien kanssa jutustellessa huomasi jättävänsä monet sellaiset asiat omasta "kertomuksestaan" väliin, jotka vielä viimeksi olivat hyvinkin pinnalla. Toki siinä toisia kuunnellessa tuli palattua ajassa taaksepäin ja jaettua niitä omia fiiliksiä vastaavassa tilanteessa, jossa muut ovat nyt. Mutta se oma tarve purkaa ja vuodattaa oli huomattavasti vähäisempi. Ja siinä keskustellessa eri ihmisten kanssa huomasi miten asian käsittelyssä on eri vaiheita. Ja juurikin siinä on varmasti näiden tapaamisten suola.
On tärkeää nähdä ja kuulla toisten vaiheista. Oppia toisilta. Nähdä ja kuulla, että niistä vaikeista ajoista voi nousta. kertoa, että niistä vaikeista ajoista voi nuosta. Jakaa ne ylä- ja alamäet yhdessä.  Kuulla toisten tarinoita. Antaa tukea. Saada tukea.
Unohtamatta tietenkään niitä ihan käytännön vinkkejä. Niitä arkea helpottavia pikkuisia niksejä.

En voi tietenkään puhua kenenkään muun suulla kuin itseni, mutta minusta tuntuu, että me jollain tasolla tarvitsemme toisiamme. Tarvitsemme sen tietoisuuden, ettemme ole yksin.
Siksi toivonkin, että näemme jälleen pian.
Ja jos näitä epämääräisiä sepustuksia sattuu lukemaan joku sellainen, joka pohtii hakeutumista vertaistuen pariin asain kuin asian tiimoilta, niin suosittelen lämpimästi. Se varmasti antaa enemmän kuin ottaa!!!

Eilisestä kiitollisena Eija

Vuosi sitten

Jos ajassa palataan ihan minuutilleen vuosi taakse päin... eli päivään 14.2.2013 ja klo 14.00:n jälkipuolelle, muistatko mitä teit tai missä olit?
Minä muistan. Istuin mieheni kanssa Lasten klinikalla odotustilassa. Virkkasin maanisesti ja televisiosta näkyi joku vanha britti-sarja. Lähellämme istui reipas kouluikäinen tyttö, joka odotti pääsyä päivystykseen ja kyseli innokkaasti käsityöstäni. Oli kivaa, kun saattoi jutella ihan niitä näitä ja siirtää ajatuksiaan edes hetkeksi johonkin.
Me odottelimme, olimme odotelleet jo useamman tunnin. Pieni poikamme oli tuolloin jo heräämössä.

Pojan leikkauksesta on siis kulunut tänään tasan vuosi. Toisaalta tuntuu vaikealta uskoa, että siitä tosiaan on vasta vuosi. Kaikki kun sujuu nykyisin niin rutiinilla, että tuntuu kuin näin olisi ollut aina. Mutta toisaalta kaikki ne fiilikset tulee mieleen niin tuoreena, että on vaikea uskoa, että siitä on tosiaan jo vuosi.

En ole katunut tuota leikkauspäätöstä kertaakaan, jos jätetään pois leikkauksen jälkeinen ilta, jolloin poika itki kipua. Silloin oli vaikeaa ajatella, että on antanut luvan tehdä lapselleen jotain sellaista mikä tuottaa sellaista kipua. Antanut luvan ottaa lapseltaan pois jotain sellaista, jota hän on "synnyinlahjanaan" saanut. Mutta nuo ajatukset haihtuivat minuutti minuutilta, kun pojan olo helpottui. Ja leikanneen kirurgiin seuraavana päivänä lausumat sanat antoivat sen lopullisen vastauksen itselle; me todella teimme ihan oikein.

Nyt kun tarkastelee kaikkea sitä mitä vuodessa on tapahtunut, ei voi muuta kuin ihailla lasten kykyä sopeutua ja hyväksyä asioita. Miten noin pienissä ihmisissä voi olla sellainen määrä sisua ja päättäväisyyttä? Ja kuinka nopeaa parantuminen ja kehittyminen pienillä onkaan.
Se miten ihana poikamme tänäpäivänä liikkuu ja leikkii, ei todellakaan kieli yhtään siitä, että vielä vuosi ja yksi päivä taakse päin hän käveli omalla erityisellä tavallaan, käyttäen pientä erityistä jalkaansa. Mistään ei voi arvata, että häneltä on poistettu jotain, mitä häneen luonnollisesti olisi kuulunut. Kukaan ei voi aavistaa mitä tuo pieni 2,5vuotias pieni mies on käynyt läpi.
Hän on aivan tavallinen poika, jolla on irroitettava jalka. Hieno irroitettava apujalka, jonka turvin hän pystyy mihin ikinä vain tahtoo.

Hyvää ystävänpäivää kaikille!
T: Eija

Odottavan aika on pitkä

Meillä odotellaan ja odotellaan. Poitsun uusi silikonituppi on tekeillä, mutta vielä ei ole ilmoitusta sen valmistumisesta tullut. Ja kun tuota uutta tuppia varten otettiin mittoja, mainitsi mestari, että uuteen tuppiin tulevaa silikonia ei ollut sillä hetkellä tavarantoimittajallakaan Saa siis nähdä kauanko tässä vielä odotellaan.
Hirmuisia aikoja ei huvittaisi enää odotella. Tyngänpää on huonommassa kunnossa kuin koskaan. Iho on todella kuiva. (Johtuen varmasti myös pakkasista, joka näkyy ihon kuivumisena muutenkin.) Joka iltaisesta runsaasta rasvaamisesta huolimatta iho on pian siinä pisteessä, että halkeilee. Ja epäsopiva tuppi aiheuttaa edelleen hankaumaa ja tupin kärkeen jäävän ilman ansiosta kävellessä syntyy imu, joka aiheuttaa verenpurkaumaa tynkään. Sinnikkäästi ukkeli sillä kuitenkin mennä kipittää, vaikka iltapäivästä voi huomata selkeää ontumista. Mutta sisupussi ei halua luovuttaa ja olla ilman. Illalla sitten valittaa kyllä kipeätä, mutta eihän sitä nyt uhmassaan voi periksikään antaa, huoh!

Olemme pitäneet välillä tupin sisällä sitä ohutta proteesisukkaa, joka hieman vähentää ilman aiheuttamaa hankausta. Välillä tuppaa kuitenkin tuntumaan siltä, että siitä on enemmän haittaa kuin hyötyä. Sukan sauma saattaa esim. painaa ikävästi. Ja kun ei tullut pajalla mieleen pyytää useampia sukkia, niin ei tuo yksi ainokainen kappale enää missään priimakunnossa ole. Seisoohan se välillä lähes omilla jaloillaan kuivuneesta hiestä jäykistyneenä. Ja pesut ovat ottaneet osansa....
Kävin tänään hakemassa Lindex:iltä kokeeksi naisten ohuita yhden koon nilkkasukkia, joissa ei ole muotoiltua kantapäänpaikkaa, eikä muitakaan vahvikkeita, paitsi varpaissa. Kokeillaan saataisiinko niitä toimimaan. Muuta eroa en äkkivilkaisulla huomannut kuin sen, että virallisen proteesisukan kärki oli hieman pyöristetympi, mutta ero oli varsin pieni. Sellainen laitetaan heti huomenissa kokeiluun.
Mutta kuten sanottua, toivottavasti ei enää kauaa tarvitseisi odotella sitä uutta tuppia.

Toinen asia mitä meillä odotellaan, on lääkärinlausunto klinikalta. KELA:n alle 16-vuotiaan vammaistuki päättyi vuoden vaihteeseen ja taas olisi rustattava uutta hakemusta. Olemme saaneet pojan syntymästä saakka sitä alinta tukea. Joskin sitä on haettu uudelleen tuon tuosta.
Jotenkin minulla on sellainen aavistus, että tukea ei enää myönnetä, koska säännölliset lääkärikäynnit ovat loppuneet.Mutta saa nähdä.
Pitäisi vaan muistaa kirjoitella ylös kaikki ne pienet asiat, jotka arjessa eroavat normaalista. Se on vaan hassua, miten sitä ei itse enää edes huomaa jonkin asian menevän meillä jotenkin eri tavalla. Pitänee käydä päivän rutiineja läpi kavereiden kanssa joilla on saman ikäisiä lapsia. Siinä sitä ehkä huomaa sen eron. Pieniä asioitahan ne on, mutta on kuitenkin.
Olisi kiva saada tuo hakemus pois alta ennen kuin vauva syntyy. Siihenkään kun ei enää ihan hirveitä aikoja ole. Vajaat 8 viikkoa laskettuun aikaan. 
Meillä siis jatketaan odottelua hyvinkin monessa suhteessa :)

Aurinkoisia pakkaspäiviä!

Eija

Ei ollenkaan turha reissu

Minitsinkin aikaisemmin, että uuden proteesin, tai oikeammin uuden silikonitupin kanssa on ollut pieniä hankaluuksia. Muutaman päivän tässä tarkastelin tilannetta ja mietin, että onko tarpeen soitella pajalle vai ei. Ihan hyvinhän tässä kuitenkin mennään... Juteltiin miehen kanssa ja hän oli sitä mieltä, että ei kai siinä nyt mitään voi ainakaan pahasti vialla olla, kun kerran poika sitä pääsääntöisesti tyytyväisenä käyttää.
Itselläni oli kuitenkin kokoajan sellainen tunne, että jotain siinä on nyt hullusti. Soitin sitten aamulla pajalle ja selitin sekavasti, että jokin siinä nyt ehkä on vähän hullusti tai sitten ei, mutta minusta nyt vaan tuntuu siltä, että täytyy tsekata tilanne.
Proteesimestarillamme oli aikaa heti tälle päivälle ja päätimme lähteä tilannetta näyttämään. Ja kun siinä paikanpäällä kerroin niistä yksittäisistä epämääräisistä jutuista joita olen havainnut (eli punoitusta, kuivumista ja pientä hiertymää tyngänpäässä. Vaikeuksia saada silikonituppi paikoilleen ja varsinkin pois. Pojan polven ylpuolelle kasautuva "pehmyt makkara", johon tulee ikävän näköinen painauma, lähes vekki) oli mestari sitä mieltä, että on ehdottomasti selvitettävä mikä mättää.

Noh, lopputulemana oli se, että koko silikonituppi menee ainakin uusiksi. Pojan tyngänpäässä olevat luut ovat kasvaneet ja muotoutuneet hieman erikoisesti ihan lähiaikoina. Sen tarkemmin en osaa kuvailla sitä millä tavalla se on muuttunut, mutta sanotaan nyt vaikka, että yksi luunpää tuntuu erityisen selkeästi.
Ja viimeksi, kun silikonituppia alettiin valmistaa, tehtiin sitä varten kipsimuotti. Muotti tehtiin siten, että poika oli istumassa. Ja silikonituppi muotoiltiin tietysti ns.lepoasennon mukaan. Mutta nyt kun poika varaa tyngälle, muuttuu sen muoto melkoisen rajusti. Ja myös kantapatja on aika joustava liikkuvainen. Ja siihen kun lisätään vielä se, että tuppi on pohkeen kohdalta tiukka asettaa paikoilleen (koska siinä kohtaa täytyy olla ns. täytettä pojan vinojen luiden vuoksi) käy siten, että tuppiin jää ilmaa. Ja nyt tuo tupin kärkeen jäävä ilma aiheuttaa hiertymää juurikin tuohon selkeämmin erottuvaan luunpäähän. (anteeksi sekava selitys) Ja tuo samainen ilma tekee siitä pukemisesta, ja varsinkin riisumisesta hankalaa.
Polveen tuleva "pehmyt makkara" taas johtuu siitä, että tupin yläosa on hieman kapeampi kuin edellisessä oli, ja se työntää kaiken pehmeän kudoksen nyt sitten ylös. Eli tupissa on nyt kaksi ongelmaa.

Tilannetta lähdettiin heti korjaamaan siten, että tehtiin pojan jalasta uusi muotti. Ja tällä kertaa se tehtiin siten, että poika varasi tyngälle. Poika työnsi pikkujalkansa pitkään kippoon, jossa oli vaalenpunaista "mönjää" ja seisoi siinä pari minuuttia. Tuona aikana "mönjä", jonka nimeä en muista, jäykistyi ja saatiin hyvinkin tarkka muotti. Muottiin sitten valetaan kipsi ja sen perusteella tehdään uusi tuppi.
Ihan ongelmaton tuon uuden tupin valmistus ei nyt kuitenkaan tuntunut olevan. Siinä oli kokeneita mestareita useampi lyömässä viisaita päitään yhteen. Miten saada aikaan tuppi, joka olisi samaan aikaan pehmyt ja joustava, mutta kuitenkin tarpeeksi jäykkä. Ja jos mahdollista, vieläpä sellainen, jota voisi rullata riisumisen helpottamiseksi.
Muutama mietteliäs huokaus siinä herroilta pääsi, mutta jokainen oli vakuuttunut siitä, että ratkaisu keksitään varmasti!

Tämänhetkistä tuppia ja proteesin holkkiosaa madallettiin hieman, jotta polven tilanne helpottuisi. Ja silikonitupin sisälle kokeillaan nyt ns. hätäratkaisuna  nylon-sukkaa siinä toivossa, että se vähentäisi hiertymistä. Vaarana sukan kanssa on nyt kuitenkin se, että kun se pakosta jää hieman ryttyyn, voi se itsessään aiheuttaa hiertymää, tai painaa muuten vain ikävästi. Onneksi ainakin tämä ilta meni sukan kanssa ihan mukavasti.

Mutta olen itse todella huojentunut siitä, että oikeasti tartuin asiaan. Ne pienet jutut, joita tässä nyt on ollut, vaivasivat minua, vaikkei poika itse ihan kamalasti niistä valittanut. Mitä nyt halusi apujalan pois iltaisin, eikä sitäkään jokapäivä. Ongelmat tupin kanssa eivät kuitenkaan olleet mitään ihan pieniä ja niistä olisi voinut tulla pian isompia. Ei kai siis käy kiittäminen muuta kuin sitä kuudetta aistia mitä äidinvaistoksi myös kutsutaan, mistä ihmeestä se sitten kumpuaakaan.

Luistimilla

Vaikka nurmi vihertää, pajuissa on kissat ja pukkaapa joihinkin pensaisiin ihan lehteäkin, niin silti ei tarvitse luopua kaikista ns. normaalin talven iloista. Aivan meidän kotimme lähellä sijaitsee mukavan kokoinen tekojäinen luistinrata. Emme ole sinne tänä "talvena" vielä aikaisemmin ehtineet, mutta tänään päätimme laittaa luistimet jalkaan ja lähteä kokeilemaan. Allekirjiottanut itse jätti luistimet naulaan ihan vaan turvallisuuden vuoksi. Eikä tämän pallomasun ja supistusten kanssa enää muutenkaan pahemmin urheilla.

Esikoinen kävi luistimilla viime talvena ehkä kokonaista 4 kertaa. Ja nuorempi sankari seurasi tuota touhua silloin vielä rattaista. Silloin hänellä oli vielä oma "pikkujalkansa" eikä luistelusta uskallettu todellakaan vielä haaveilla.
Mutta tänään laitoimme luistimet jalkaan molemmille jääkiekon hullaannuttamille veljeksille ja lähdimme rohkeasti koittamaan. Nuoremman herran varustus oli vielä puutteellinen, kun asianmukainen kypärä odottaa kaupassa. Ajattelimme, että pyöräilykypärä on tyhjää parempi. Ja tuskimpa siitä nyt vielä kamalasti mitään tulee.
Mutta kuinkas siinä sitten kävikään....

Ei voi todellakaan muuta kuin ihmetellä sitä rohkeutta, millä nuorempi ukkeli hommaan lähti. Muutama pieni kierros äidin tiukassa otteessa ja sitten pitikin päästä jo yksin. Pepulleen mentiin usein, mutta sen päälle naurettiin aina. Ihan mahtavaa katsottavaa!!!
Ja voin ihan rehellisesti tunnustaa, etten todellakaan osannut vuosi sitten edes haaveilla nuoremman olevan tässä vaiheessa jo täysillä hommassa mukana. Tuota poika ei proteesi ainakaan hidasta!

Yritin liittää mukaan pienen pätkän videota, mutta jostain syystä se ei onnistu. Ja kun en mikään tekniikan ihmelapsi ole, niin en raasta hermojani riekaleiksi yrittämällä ja yrittämällä. Lisään sen joskus myöhemmin mikäli keinon keksin :)

Eija

Tyhmä äiti!

...ja juuri, kun minä kaksi päivää sitten lupasin itselleni, että opettelen kärsivällisemmäksi ja lasken vähintään kymmeneen ennen kuin räjähdän....

Pojalla on ollut uusi proteesi käytössään nyt reilun kuukauden. Alkuun se vaikutti olevan tosi hyvä. Mitä nyt aika tiukka laittaa paikoilleen. Mutta nyt en ole enää ollenkaan niin vakuuttunut asiasta.
Se on tosiaan todella napakka laittaa paikoilleen ja varsinkin saada pois.
Tyngänpään muoto on muuttunut kehräsluiden kasvun myötä, eikä tynkä ole enää niin suippo kuin ennen, mutta sääri on edelleen hyvinkin "ohut". Tästä syystä silikonitupppi on säären kohdalta kapea ja levenee hieman alhaalla. Ja Kun tyngänpää on leveä, on silikonitupin pujottaminen sääriosasta todella vaikeaa. Tuppiin tahtoo jäädä ilmaa, joka sitten rupsahtelee ja aiheuttaa hankaumia. Ja hiostuessaan sitä on välillä lähes mahdoton saada pois paikoiltaan. Voimaa saa käyttää kyllä ihan olan takaa ja toisinaan se tekee kipeää pojan jalkaan, varsinkin polveen.

Hyvää tuossa napakkuudessa on ollut se, että proteesi on pysynyt todella hyvin paikoillaan. Se ei ole kääntynyt kovassakaan menossa, eikä sitä ole tarvinnut korjailla.
Mutta viimepäivinä apujalka on tuntunut napanneen ilmaa sisäänsä tuon tuosta ja alkanut rupsahdella. Kovassa menossa ja leikin tiimellyksessä poika ei ole siitä edes välittänyt tai ei ole uhma-kiukuissaan antanut sitä korjata, vaan on painellut samaa vauhtia. Ja pian onkin sitten tullut sanomaan, että haluaa apujalan pois. Tuolloin tyngänpää on punoittanut hieman. Ja ompa sen iho nykyisin huomattavasti kuivempi ja herkempikin.
Jokin siinä siis mättää. Ja huomenna pitäneekin taas ottaa yhteyttä pajalle.

Se ei suinkaan ollut se syy mistä lähdin tällä kertaa kirjoittelemaan.
Tunnustaudun hyvin äkkipikaiseksi ja kärsimättömäksikin ihmiseksi. Ja suuttuessani olen todellakin tulta ja tappuraa.
Jah, kuten vuodenvaihteessa on usein tapana, tein lupauksia. Tai en oikeastaan lupauksia, vaan asetin tavoitteita. Lupasin itselleni opetella kärsivällisyyttä. Yritän opetella laskemaan kymmeneen ja mielellään vielä useampaan kertaan, ennen kuin räjähdän.

Kovin pitkälle ei tätä vuotta ehditty taivaltaa, kun heräsin aamulla jo valmiiksi kiukkuisena ja kaikki ärsytti. Takana erittäin huonosti nukuttu yö (näitä on ollut tässä jo pidemmän aikaa ja jos entisiin on uskominen, kestää aina synnytykseen asti) ja sängynpohjalta ylös kaivautuminen tuotti niin fyysistä kipua, kuin henkistä ponnistelua. En tiedä lieneekö lapset havainneet äidin huonotuulisuuden kulmakarvojen asennosta vai mistä, sillä samalla hetkellä, kun laahustin makuuhuoneenovesta, alkoivat pojat ärsyttää toisiaan ja kokeilla minun hermojani. Siihen saakka olivat olleet isän kanssa varsin aurinkoisia ja leikkineet rauhassa.

Ja tottahan toki miehen piti lähteä samointein asioita hoitamaan ja minulle jäi aamuhommat hoidettaviksi.
Sinnikkäästi hammasta purren laskin kymmeneen, välillä varmaan sataankin, ja koitin kärsivällisesti ohjata lapsia ns.käytöksen paremmalle raiteelle. Kun sittn olimme siinä pisteessä,että teimme aamupesuja ja nuorempi vilipertti onnistui tunkemaan Palomies Sami -lelunsa pesukoneen rummun väliin sillä seurauksella, että lelu tipahti kolisten johonkin koneen uumeniin. Siinä vaiheessa sisälläni kiehunut kiukku otti vallan ja kymmeneen laskemiset jäi. Äänekkään saarnaamisen säestämänä aamupesut saatiin tehtyä ja oli aika siirtyä pukemaan. Ja siinä se sitten tuli se väsyneen ja kiukkuisen äidin lipsahdus...

Olin laittamassa silikonituppia paikoilleen ja oli taas niitä aamuja, kun tuntui ettei se mene millään. Ähräsin ja ähräsin, mutta ei. Poika alkoi itsekin turhautua ja vääntelehti vastaan. Siinä minä sitten kiukustuksissani sanoin sen, mitä olen koko ajan viimeiseen asti vältellyt pojalle millään tasolla antamasta ilmi. "Voi, että minä välillä vihaan tätä jalkaa!" Ja tein sen vielä huomattavan painokkaasti. Samalla sekunnilla kun sanat suustani karkasivat, taoin itseäni näkymättömällä lekalla ohimoon voimieni takaa. Mitä menitkään sanomaan!!!!
Koitin siinä sitten paikkailla sanomisiani ja antaa vaikutelmaa, että puhuin koko ajan vaan siitä, että silikonituppi on tiukka.

Ja arvatkaa vaan soimaako omatunto nyt. Miksi ihmeessä minä sellaista menin suustani päästämään. En voi todellakaan muuta kuin toivoa, ettei poika noteerannut asiatonta huomautustan mitenkään. Enhän minä nyt voi sellaista päästää suustani, vaikka kuinka niin ajattelisinkin. Eihän poika polonen voi asialle mitään ja on asiaan niin syytön kun vain voi olla.
Monesti aikaisemminkin on meinannut lipsahtaa, kun poika on taistellut pukemisen kanssa. "Minä hauan laittaa itse", mutta kun se lahje vaan tarrttuu niihin apujalan varpaisiin ja mentävä olisi. Tähän asti olen onnistunut itseni hillitsemään.
Olen toki purkanut kiukkua asiata miehelle, paiskannut jalan pariin kertaan lattiaan ja kironnut muutenkin koko systeemin, mutta sanoa se nyt lapselle itselleen!!!
Etä hyvin alkaa tämä minun kärsivällisemmäksi kasvaminen...