Ahdistaa...taas

Jos toissapäivänä olin hyvillä mielin, niin viimeiset kaksi päivää olen madellut taas syvissä vesissä. (Tämä on todellakin sitä vuoristorataa. Ja se pistää välillä miettimään, että miten ei aikuinen ihminen hallitse edes omia tunteitaan!!!) Jotenkin on vaan niin ahdistava olla. Välillä en edes tiedä mikä vaivaa, mutta sitten tulee se kumma jännityksen tunne, josta osaan jo vetää johtopäätöksen siihen mihin kaikki liityy. 

Kaikki liittyy pojan operaatioon.

Mietin sitä koko ajan, enemmän tai vähemmän. Stressaan koko ajan terveenä pysymisestä, tai oikeastaan kunnolla tervehtymisestä. Mietin keinoja jolla voisi saada pojan keuhkoissa seilaavan liman pois ja sitä miten välttää uusi flunssa. Joskus ennen en ymmärtänyt ns. pöpökammoisia ihmisiä. Mutta esikoisen astman myötä olen alkanut hieman ymmärtää. (Hän kun nappaa kaikki pöpöt ja sitten on hengitys tosi tiukassa.) Ja nyt olen itse sellainen. Olen ihan ylivarovainen! Käärisin varmaan kotimme kelmuun jos se onnistuisi ja siitä olisi varmuudella hyötyä. 

En halua operaation siirtyvän! En halua sitä pojan tähden, enkä myöskään itseni ja oman mielenterveyteni tähden. Haluan painajaisen päättyvän. En halua enää yhtään kauempaan odottaa ja pelätä. Haluan päästä tästä tunteiden vuoristoradasta eroon, tai ainakin eteenpäin. Haluan katsoa niitä pelkoja silmiin ja selvitä niistä. Haluan päästä asiassa eteenpäin. Haluan eroon siitä "sitten kun -elämästä". Haluan sen kaiken pelottavan olevan ohi, ja haluan huomata, että selvisin.