Pikakelaus

Muutama päivä syntymän jälkeen tehtiin tutkimuksia, jossa suureksi helpotukseksemme selvisi, että poika vaikuttaisi olevan jalkaa lukuunottamatta kunnossa. Se oli hieno päivä!!!
Jalankin ennusteen arveltiin olevan varsin hyvä.
Meille puhuttiin lähinnä kampurajalasta. Eli synnynnäisestä jalan virheasennosta. Meille kerrottiin, että jalka voidaan suoristaa toistuvien kipsauksien ja myöhemmin tankokenkien avulla. Ja johtuen jalkaterän kapeudesta ja pienuudesta muutenkin, tulisi poika tarvitsemaan aina erityisen jalkineen. Se kaikki kuulosti varsin kohtuulliselta ja illalla kotona uskaltauduimme kurkistamaan varovaisesti netin syövereistä tietoa kampurajalasta.

Nuo tutkimukset tehtiin Jorvin sairaalassa ja jalan tutkimuksista ja hoidosta vastaisi tulevaisuudessa Lastenklinikka, jossa olisi asiaan perehtyneitä ammattilaisia. Kaikki Jorvissa tehdyt arviot koskien jalkaa oli  nimenomaan vaan arvioita. Ensimmäinen aika Lastenklinikalle oli heti seuraavana päivänä.
Edellisen päivän huojentavista uutisista johtuen menimme klinikalle positiivisin mielin. Mielessä oli  kampura-hoitojen aloitus ja siihen liittyvät asiat.
Mutta kun pääsimme ortopedin luo, alkoi positiiviset fiilikset laskea ryminällä.

Paikalla oli kaksi ortopedia, jotka tutkivat poikaa yhdessä ja keskustelivat lähinnä keskenään meidän kuunnellessä vieressä. Se mitä kuulimme oli jotain ihan muuta, mitä olimme edellisenä päivänä kuulleet...
"Ihan selkeä fibulaarinen hemimelia....ja kampurajalka...polvesta tuntuu puuttuvan eturistiside kokonaan....säären luut ovat puutteelliset...pohjeluuta ei ehkä ole lainkaan....nilkan tilanne vaikuttaa huonolta...ei ehkä nilkan niveliä lainkaan....jalkaterästä puuttuu sitä ja tätä....merkittävä pituusero....pituuseroa sekä reidessä, että sääressä..."
Ei ihan sitä mitä olimme valmistautuneet kuulemaan. Paniikki alkoi hiipiä mieliin ja sitten tuli se viimeinen niitti. "Todennäköistä on, että kyseeseen tulee amputaatio polven ylä puolelta, mutta siitä vanhemmat päättävät sitten myöhemmin"
Siinä vaiheessa minä murenin. Nuo kamalat sanat koskivat meidän omaa, viiden vuorokauden ikäistä poikaa.  Kyyneleet tulvahtivat silmiin väkisin, joku toi paperia ja auttoi istumaan alas. Muuta en juuri muista.

Kun tulimme tuolta käynniltä kotiin, olin ihan sokissa. Vaikka koitin takoa päähäni ajatusta siitä, että onneksi kaikki muu on kunnossa, ajatuksiini ei mahtunut muuta kuin se mitä oli pielessä ja sana amputaatio.
Tuosta päivästä alkoi todella raskas aika. Elin kuin sumussa. Päivisin pystyin toimimaan esikoisen vuoksi, mutta illan tullen istuin vauva sylissäni ja tuijotin kyynelsilmin seinää. Kysyin yhä uudestaa ja uudestaan kysymystä miksi. Mietin kaikki syömiseni ja tekemiseni raskausaikana ja yritin miettiä olenko itse syyllinen tähän. Mietin sitäkin, että onko tämä rangaistusta siitä, että lähestulkoot painostin miestäni toisen lapsen hankintaan. Halusinko lasta liikaa?
Ja vaikka lääkärit vakuuttelivat meille, että syyllistä näihin ei useimmiten tiedetä, näitä vaan joskus tulee, ei se lohduttanut yhtään.

Pojalla todettiin siis olevan kaksi "vikaa" samassa jalassa. Kampurajalka ja fibulaarinen hemimelia. Fibulaarinen hemimelia suomennettiin meille muistaakseni säären osittaiseksi puutokseksi. Dysmelia on yleisnimitys näille synnynäisille raajaepämuodostumille, joiden aste voi vaihdella suurestikin. Sanaa dysmelia meille ei koskaan ole sairaalassa mainittu, mutta onneksi löysin sen itse. (Siitä myöhemmin lisää).

Jo tuolla ensimmäisellä käynnillä aloitettiin kampurajalan hoitaminen. Jalkaan laitettiin reidestä varpaisiin asti ulottuva kipsi, jolla jalkaa "väännettin" pikkuhiljaa oikeaan asentoon ja hieman ylikin. Kipsi vaihdettiin aina keskiviikkoisin ja uusi kipsi korjasi virheasentoa aina enemmän normaalia asentoa kohti.
Meillä kipsihoidot olivat hankalia. Jalkaterän kapeudesta johtuen kipsit valuivat ja niitä jouduttiin uusimaan joskus monta kertaa viikossa. Ja lisähaastetta asiaan toi se, ettei pojan nilkassa ollut askeltavaa liikettä, eikä siihen saatu kulmaa. Akilesjänne katkaistiin pari kertaa, jos sen kireys olisi ollut syynä liikkeen puuttumiseen, mutta ei liike koskaan tullut normaaliksi. Välillä jalkaterä taittui väärästä kohtaa ja tuli takapakkia.
Uuden kipsin laittamisen jälkeen poika oli kovin itkuinen, sillä uuteen asentoon muotoutuminen sattui. Onneksi kipu hellitti parissa päivässä ja lopulta poika oli tyytyväisempi kipsin kanssa kuin ilman.
Kipsaukset kestivät reilut 20vko. Koko tuona aikana emme voineet kylvettää lasta muutoin, kun kipsin vaihdon yhteydessä klinikalla ja koko ajan piti varoa, ettei kipsi pääse kastumaan, tai likaantumaan esim. vaippaa vaihtaessa. Sinä aikana kului useampi rulla tuorekelmua :)
Sittemmin kipseistä päästiin ja tilalle saatiin tarrakiinnitteinen lasta, joka helpotti huomattavasti.

Hoidot tuntuivat välillä hyvinkin turhauttavilta, sillä takaraivossa oli tieto mahdollisesta amputaatiosta, jos jalka todettaisiin niin huonoksi. Silloinhan kaikki olisi turhaa. Mutta pikku hiljaa jalan ennuste parani. Sääressä oli kuin olikin sekä sääri-, että pohjeluu ja nilkankin tilanteessa nähtiin toivoa. Mahdolliseksi amputaatio kohdaksi vaihtua ensin nilkka ja myöhemmin puhetta oli symen-amputaatiosta, jossa poistetaan vaan jalkaterä.
Samoihin aikoihin alettiin keskustella myös mahdollisuudesta säästää jalka ja yrittää ns. korjata sitä. Tähän yhtälöön kuuluisi myös muutama jalan pidennysoperaatio.
Päätös tulevasta olisi meillä vanhemmilla. Sitä ennen tehtäisiin kuitenkin magneettikuvaus, jolla jalan tilanne päästäisi vihdoin kunnolla katsomaan ja oletukset ja arvailut voitaisiin jättää.

Noihin aikoihin aloin kirjoittaa yksityistä "päiväkirja blogia", lukijoina vain muutamat harvat ja valitut ystävät. Sinne vuodatin tunteitani ja koitin saada ajatuksiani järjestykseen. Kaivelen niitä tekstejä ja liitän tänne, sillä niistä välittyy ne aidot tunteet ja ajatukset juuri siinä hetkessä.

Kaikkien hoitojen ja murheiden keskellä on ollut paljon iloja. Poika itsessään on varsin aurinkoinen ja päättäväinen. Hän on oppinut kipseistä ja lastoista huolimatta liikkumaan aivan ikäistensä tahtiin. Ensin kipsin kanssa opeteltiin kääntymään ja kun se taito oli hallussa, niin ei aikaakaan kun poika pyöri lattialla ympyrää. Ja kun kipsistä päästiin ja voitiin olla päivisin ilman lastaa, ryömiminen onnistui hyvin pian ja konttaaminen seurasi pian perässä. Ja reilu kuukausi päälle vuoden iässä otettiin ensimmäisiä huojuvia askelia, huolimatta siitä, että jaloissa oli pituuseroa n.4cm, eikä nilkka taivu. Varsinainen  taistelija siis :)