Nyt on kaiveltu "historiaa" ja ollaan vihdoin nykyisyydessä.
Kun päätin aloittaa kirjoittamisen näin julkisesti, mietin kuinka saisin kerrottua sen mitä on jo takana. Koin kaiken läpikäydyn olevan oleellinen osa kokonaisuutta ja halusin sen mukaan. Yritin kirjoittaa yhtä isoa läpileikkausta kaikesta, mutta ei siitä mitään tullut. Se tuntui liian väkinäiseltä, eikä yhtään omalta tavalta.
Olen niitä ihmisiä joille kirjoittaminen on parhaimmillaan terapiaa. Sen huomasin siinä vaiheessa, kun silloin n. vuosi sitten aloin sitä "päiväkirjaa" kirjoittamaan. Tarkoitukseni oli vain kirjoittaa ylös perheemme kuulumisia ja merkittäviä hetkiä poikien kasvussa. Pian kuitenkin huomasin vuodattavani sinne fiiliksiäni aina silloin kun tuntui pahalta. Se, että omat ajatukset saattoi purkaa sanoiksi tietäen, että niitä luki muutama itselle tärkeä ihminen, tuntui huojentavalta. Samalla ajatukset selkeni omassakin päässä ja niitä oli hepompi käsitellä.
Kun yhden läpileikkaavan tekstin kirjoittaminen ei onnistunut, mietin hetken, että uskallanko käyttää noita vanhoja tekstejä. Mietin ovatko ne liian henkilökohtaisia. Päätin, että olivat tai eivät, ne ovat sitä miten olen asiat kokenut ja tuntenut. Ovathan ne aika negatiivisia, mutta niin on ollut mielenikin. Toki paljon hyviäkin asioita on ollut ja tapahtunut, mutta ne mietteen oli paljon vaikeammin eroteltavissa niistä asioista, joita en tänne halunnut. (koskien perheen kuulumisia) Ja kuten jo mainitsin, kirjoitettua tuli yleensä juuri silloin kun tuntui pahalta ja se näkyy.
Kun nyt parina päivänä olen noita tekstejä lukenut ja tänne siirtänyt (sekä poistanut nimet ja kuvat) olen siinä samalla kerrannut itse mennyttä. Ja on sanottava, että kaikkien niiden asioiden ja fiilisten kaivaminen esille on tehnyt ihan hyvää. Olen lukiessani huomannut unohtaneeni jo paljon, tai ainakin aika on parantanut osan haavoista. Ajankohtakin oli vanhojen asioiden läpi käymiselle mitä parhain, sillä nyt olemme ottamassa seuraavaa isoa askelta. Ehkä sitä suurinta, mitä tämän asian tiimoilta tullaan koskaan ottamaan.
Aika amputaatioon on tiedossa ja siihen on enää vajaa kuukausi!!!
Siinä on se suurin syy siihen, miksi päätin alkaa kirjoittaa niiden suljettujen päiväkirjan sivujen ulkouolella. Ja syy siihen, miksi kaahlasin menneen läpi sellaisella vauhdilla kun tein. Tulossa on paljon uusia ja vieraita asioita. On paljon mietteitä ja ristiriitaisia tunteita, mutta on myös paljon ihan käytännön asioita. Ja juuri nyt olen itse kaivannut paikkaa, josta voisin lukea sellaisten ihmisten ajatuksia ja kokemuksia, jotka ovat kaiken jo läpikäyneet. Jos voin itse olla jollekin mahdollisesti avuksi tulevaisuudessa kertomalla omista kokemuksista ja fiiliksistäni täällä, niin miksikäs ei. Ja siinä samalla voin edelleen purkaa omat patoutumani ja tunneryöppyni entiseen tapaan. Ja siihen nimenomaan pyrin, kirjoittamaan entiseen tapaan, sen kummemmin jarruttelematta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti