Ensimmäinen kysymys

Lähipiiriimme on syntynyt todella paljon lapsia lähiaikoina ja lisää on tulossa. Pian sen jälkeen kun poikamme oli syntynyt ja disgnoosi oli saatu, eikä ennusteetkaan kovin paljoa lupailleet, pohdin sitä, miltä minusta mahtaa tuntua, kun lähelle syntyy terveitä vauvoja. (vaikka olinhan itsekin saanut myös terveen vauvan, esikoisemme) Tuohon aikaan mieleen tuli paljon muitakin ajatuksia, jotka ovat sittemmin tuntuneet hassuilta ja pelkoja jotka ovat osoittautuneet lopulta turhiksi. Olen kuitenkin ollut aidosti iloinen ja onnellinen niistä pienistä ihmistä, joita ystävillemme ja läheisillemme on syntynyt.

Silloin kun poikamme oli syntynyt ja lähettelimme tekstiviestejä ystäville, joiden tiesimme uutistamme odottavan, täytyi hieman miettiä mitä viestiin kirjoittaa. Halusimme ilmaista sen suunnattoman onnen, jonka tuo pienen pojan syntymä oli tuonut tullessaan. Mutta samalla halusimme kertoa heti, että kaikki ei kuitenkaan ollut ihan kunnossa. Tarkkaan en viestiä muista, mutta jotain varpaiden puuttumisesta siinä taisi olla.
Ja kun jalan tilanne pian tarkentui ja huonoja uutisia tuli, oli helpompaa lähteä kertomaan läheisille asiasta, kun heillä oli jo jotain tietoa siitä, että jotain oli vinossa.

Minulle oli todella tärkeää saada kertoa asiasta läheisimmille ihmisille heti. Halusin heidän tietävän ja halusin heidän olevan tukenamme. Ne ensimmäiset päivät diagnoosin jälkeen muistan kerranneeni asioita puhelimessa kerta toisensa jälkeen. Selitin kaiken sen mitä siinä vaiheessa tiesin. Muistan sen, että vaikka kyyneleet valuivat silmistäni jokaisella kerralla, en halunnut kenenkään kuulevan itkua äänessäni. Halusin vaikuttaa vahvalta. Muisan myös sen lauseen, joka toistui puhelusta toiseen. Se oli "onneksi se on vaan jalka". Se lause on se, mitä olisin varmasti itsekkin sanonut, jos olisin jonkun toisen asemassa itselleni jutellut. (Ja olen hokenut tuota lausetta itsekkin itselleni useita kertoja. Sen lauseen painotus on vaan vaihdellut... Onneksi se on VAAN jalka ja välillä taas Onneksi se on vaan JALKA...niin kuitenkin JALKA.)

Vaikka tiedän jokaisen tarkoittaneen sillä vain ja ainoastaan hyvää, tuntui se jossain vaiheessa pahalta. Se alkoi ärsyttämään. Muistan yhden hieman erilaisen puhelun erään ystäväni kanssa. Kun olin kertonut hänelle tilanteen, pyysi hän anteeksi ja alkoi itkeä. Hän sanoi, ettei hän itse tietäisi miten päin olla, jos kyse olisi omasta lapsesta. Hän sanoi, ettei hänellä ole sanoja joilla minua lohduttaa, mutta kertoi olevansa
siellä jos tarvitsen häntä. Sillä hetkellä se tuntui helpottavalta, sillä juuri siltä minusta itsestä tuntui, en tiennyt miten päin olla, koska sisälle sattui niin kovasti.

Tavasta tai sanoista huolimatta, kaikkien ystävien tuki on ullut enemmän kuin tärkeää ja olen siitä todella kiitollinen heille. He ovat jaksaneet kuunnella valitusvirttäni päivästä toiseen ja jaksaneet kannustaa. He ovat valaneet uskoa, että kaikki kääntyy vielä hyväksi ja muutaman vuoden päästä en muista enää asiaa niin synkkänä, kuin olen sen kokenut. Ja monta kertaa olen kuullut sanat, "ei se lopulta ole edes niin iso juttu".
Noidenkin sanojen kohdalla tiedän, että ne on tarkoitettu pelkästään hyvällä ja niiden tarkoitus on ollut tsempata.

 ...Kuten jo alussa mainitsin, on lähipiiriimme syntynyt paljon lapsia...siis todella paljon. Noiden tuoreiden vanhempien kanssa keskustellessa on esille noussut asia, jonka ymmärrän ihan täysin, mutta jollain tasolla se tuntuu välillä hieman pahalta. Useampi noista toreista äideistä ja isistä on kertonut kysyneensä heti lapsen synnyttyä yhden ja saman kysymyksen. "Onhan sillä kaikki varpaat?
Ymmärrän sen ihan täysin ja jos vielä joskus saan tuon taianomaisen synnytyksen jälkeisen hetken kokea, tulen varmasti kysymään sen itsekkin. Mutta silti välillä tulee mieleen, että kyllä se sitten lopulta on muidenkin mielestä iso juttu tai ei sitä ainakaan omalle kohdalle toivoisi. Asia on siis jättänyt jälkensä muihinkin kuin meihin, ainakin omalla tavallaan.
Onneksi noilla ihanilla pienillä tytöillä ja pojilla on ollut kaikki pienet varpaat sekä sormet ja kaikki muutenkin kunnossa. Eikä se peloistani huolimatta ole tuntunut minusta pahalta ollenkaan...Päin vastoin, olen huokaissut joka kerta helpotuksesta, sitä kun ei enää sokeasti luotakkaan siihen, että vauva syntyy terveenä, vaikka ultrassa on niin sanottu.
Minusta ei ole onneksi tullut niin katkera ämmä kuin pelkäsin :)

Huomaan miettiväni nyt todella paljon kaikkia läpikäytyjä asioita ja muistelevani menneitä. Luulen sen olevan sitä, että koitan tiputtaa herteiltani ylimääräistä taakkaa, jotta olisi helpompi suunnata katsetta tulevaan. Ehkä siitä syystä minun piti saada tämäkin asia sanottua, vaikka olin vakaasti päättänyt, etten sitä ääneen sano, ettei kukaan loukkaantuisi tai kokisi tehneensä jotain väärin. Kenelläkään ei kuitenkaan ole mitään syytä tehdä niin :)