7.9.2012
klo 9.00
Sieltä se sitten tuli.
Eilen se oli postilaatikkoon kolahtanut.
Se on se kirje, jonka saapumista en todellakaan ole odottanut. Olen sitä suorastaan pelännyt.
Olen tiennyt sen olevan tulossa, ja ehkä juuri siksi olen vältellyt postin hakemista.
Mutta nyt se kirje tosiaan lojuu tuossa pöydällä ja huutaa minulle.
Se kirje on osoitettu pojallemme ja se alkaa sanoilla; Sinulle on varattu vastaanottoaika Lastenklinikalle.
Tuota päivää voisi kutsua tuomiopäiväksi, sillä se on se päivä, jolloin meidän tulisi tehdä The Päätös!
Meidän piti tehdä päätös keskenämme jo ennen kesälomaa, mutta toisin kävi. Tilanne on edelleen auki. En ole yhtään sen valmiimpi tekemään ratkaisua, kuin edelliselläkään kerralla. Mutta uutta on se, että en ole enää halukas siirtämäänkään sitä. Se on tehtävä kuitenkin, enemmin tai myöhemmin.
Välillä aloimme olla jo hyvin varmoja päätöksestä. Amputaatio tuntui ehdottomasti paremmalta ratkaisulta. Sillä fiiliksellä meni jo useampi viikko. Mutta sitten sitä alkoi taas empimään ja miettimään. Ja nyt poitsu sitten opettelee kävelemään omalla pienellä jalallaan ja päätös tulee taas vaikeammaksi. Eilen hän otti jo neljä askelta ilman tukea. Ei mene kauaa, että poika kävelee.
Plaah...Miksi, oi miksi?
Sitä kysymystä en vaan lakkaa kysymästä. En tiedä edes keneltä sitä kysyn. Itseltäni? Kenties joltain korkeammalta taholta, jonka olemassa oloakin suuresti epäilen?
Mutta se kysymys ei auta minua, se ei auta poikaa, se ei auta yksinkertaisesti ketään. Pitäisi kysyä vaan, että mitäs seuraavaksi?
Välillä tuntuu, että järki ja tunteet käyvät kädenvääntöä keskenään. Mutta ei asia ehkä kuitenkaan ole niin simppeli. Kumpikaan vaihtoehdoista ei ole perusteltavissa selkeästi kummallakaan. Molemmat ovat pelissä molemmissa vaihtoehdoissa.
Voin sanoa, että oikeastaan kaikki joiden kanssa olen jutellut, ovat jollain tavalla kantansa ilmaisseet, vaikkei sitä suoraan sanallisesti ole ehkä sanoneetkaan. Muiden mielipiteellä ei sinäänsä ole, tai ei saa olla, vaikutusta meidän päätökseemme, mutta tuki päätöksemme takana on erittäin tärkeää. Mielipiteiden joukko on melko yksimielinen, mutta on joukossa pari eriävääkin mielipidettä...
Minä olen aina ollut huono päättämään. Olen aina ollut se "ihansama- tyyppi", joka on sysännyt vastuun päätöksestä toisille. Nyt minulla on edessäni tilanne, johon en voi sanoa vaan ihan sama.
En tiedä osaatteko kuvitella tätä tunnetta, kun ei oikeasti tiedä mitä tehdä ja olisi kuitenkin päätettävä. Se ajatus valtaa mielen ihan kokonaan. Sitä ei pääse karkuun mihinkään. Vaikka seisot kaupan jäätelöaltaalla ja koitat päättää minkä jäätelön valitset, silti mietit siinä samalla, että no mitäs meidän nyt oikeen pitäisi tehdä. Se on rasittavaa. Se on suorastaan raastavaa, helvetillistä!
Ja taas tutkitaan ja mietitään...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti