Pohdiskelin tuossa jokin aika sitten, että mistä sen mahtaa tietää, että tekee oikein. En tiedä edelleenkään mistä sen tietää, mutta sen vaan tietää jollain kummalla tavalla. Mutta se mitä taannoin mietin siitä tunteiden ja järjen yhteispelistä, se on osoittautunut varsin haastavaksi yhtälöksi.
Saamamme lisäaika päätöksen miettimiseen oli todella tärkeää, sillä näinä muutamana kuukautena poika on näyttänyt meille sen, millainen hän on.
Hän on älyttömän energinen ja vauhdikas. Hän on suorastaan vaarallisen rohkea. Hän on uskomattoman ketterä ja taitava kiipeilemään ja roikkumaan milloin missäkin. Vaikka isoveli on lähes kaksi vuotta vanhempi, ei pienimpi paljoa veljestään jälkeen jää. Ja meneepä jossain asioissa jopa lujempaa.
Hänellä on aina pilke silmäkulmassa ja hymy huulilla ja pojasta on aistittavissa sellaista päättäväisyyttä, että hän menee vaikka läpi harmaan kiven.
Moni voi ajatella, että ei noin nuoresta lapsesta voi kovinkaan kauaskantoisia luonneanalyysejä käydä tekemään, mutta uskon ja luotan, että hänessä on vallitsevina piirteinä juuri noita edellämainitsemiani juttuja.
Se kaikki on antanut meillä vastauksia siihen, mitä meidän tulee tehdä. Poika voi elää normaalimpaa lapsuutta "apujalan" kanssa. (proteesi kuulostaa jotenkin karulta, siksi tämä ilmaus vielä tässä vaiheessa) Voi mennä Isoveljen ja muiden lasten kanssa ja tehdä sitä mitä muutkin. Voisi varmasti olla ja mennä vaikka valitsisimme sen toisenkin vaihtoehdon, mutta jossain vaiheessa edessä olisi se tilanne, että täytyy pysähtyä ja korjaukset alkaisivat. Edessä olisi aikoja, pitkiä aikoja, kun ei voisi edes varata toiselle jalalle. Ja siinä vaiheessa poitsu olisi n. kuusivuotias. Jotekin tuntuu, että hän pääsee helpommalla sillä toisella tavalla, sillä lopullisella tavalla. Eli näiltä osin päätös perustuu kaiketi enemmän tunteeseen siitä mikä on oikein ja järki ehkä seuraa sitten perässä.
Ja nyt kun päätös on tässä meillä ns. käsillä ja sitä tarkastelee eri kulmista, se tuntuu järkevältä. Rajulta, mutta lopulta järkevältä. Kaikinpuolin paremmalta. Mutta sitten kun ajattelee sitä mitä se todella tarkoittaa, hokkuspokkus ja yhtäkkiä järki ja tunteet lakkaavatkin paiskaamasta kättä. Sitä alkaa ajatella liikaa tunteella.
Viimepäivinä olen monesti vaipunut ajatukseen tulevasta. Siitä mitä ihan oikeasti tulee tapahtumaan.
Pojan jalkaterä tullaan ottamaan kokonaan pois, lopullisesti. Me emme enää ikinä tule näkemään niitä maailman suloisinta kolmea varvasta. Olen oppinut rakastamaan sitä pientä jalkaa. Se on minusta kaunein jalka mitä olemassa on. Se on uniikki.
Mutta järki taas sanoo,että vaikka se jalka on kaunis ja uniikki, se ei toimi tuollaisenaan. Pahimmalta tuntuu oikeastaan se, että lapsemme ei saa olla sellainen, jollaisena syntyi. (vaikka eihän jalka ole ollut pitkään aikaan sellainen kuin syntyessä) Sitä miettii ihan hassuja asioita. Olen miettinyt, että voimmeko pitää seinällä edelleen taulut, joihin on painettu lasten maalatut jalkapohjat? Esikoisen jalat on painettu hänen ollessa tasan neljä kuukautta, ja nuoremman jalat hänen ollessa tasan neljä vuorokautta, ennen kuin mitään oli tehty. Mietin, että tuntuuko se pojasta hassulta tai väärältä sitten kun hän ymmärtää.
Toisaalta ne kertovat juuri sen, että rakastimme molempien pieniä jalkoja ihan samalla tavalla, ja ne olivat niin täydelliset meille, että halusimme ne seinälle.
Ehkä meidän pitää sitten painaa toiset kuvat molempien jaloista, kun hän saa uuden jalkansa. Ehkä voimme siten osoittaa, että rakastamme hänen jalkojaan kaikesta huolimatta?
No jaa.... kuten huomaatte, ajatukset risteilevät ja ovat kovin sekavia ja ristiriitaisia. Ja tätä se tulee varmasti olemaan nyt pidemmän aikaa. Mutta olen tainnut aloittaa nyt sen valmistautumisen siihen tulevaan.
Koittakaa kestää ;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti