Pari kuukautta aikaa miettiä keskenämme, sitten kokoonnutaan ammattilaisten kanssa...aiheena suuri päätös! Amputaatio vai yritys tehdä jalasta toimiva?
Magneettikuvaus ei siis antanut meille suoraa vastausta, vaan teki päätöksestä melkeinpä vaikeamman. Nilkassa olisi aineksi tulla toimivaksi jalaksi ja jalkaterä näyttää jo nyt tosi hyvältä verrattaen siihen, mistä lähdettin ja miten vaikealta kaikki välillä vaikutti.
Mutta pituuseroa on tullut lisää. Sitä on nyt arviolta 4cm, mikä on aika paljon. Lähtötilanteessa puhuttiin n.1,5cm erosta ja lääkärien pikaisen ja varovaisen laskelman mukaan ennuste olisi 9cm tai enemmän.
Pituuseroa on sekä sääressä, että reidessä. Edessä olisi ainakin yksi pidennys operaatio jolloin piennettäisi jalkaa sekä reidestä, että säärestä. Se taas tarkoittaa n.vuoden mittaista aikaa fiksaattorin kanssa. (se pidennys härveli mikä ruuvattaisiin katkaistuun luuhun kiinni ja kun luutuminen alkaa, sitä ruuvattaisiin milli päivässä pidemmäksi ja siinä luu sitten pitenisi samalla). Siihen lisäksi muut operaatiot. Ja jos jokin menee vikaan, sairaalassa oloa voi tulla paljon. Esim. pidennysleikkausta kohden potilaat kärsivät keskimäärin 1,5 pahaa infektiota.
Onko se sen arvoista? Tulisko jalasta niin hyvä, että se kannattaisi ja poika voisi elää ns. normaalia lapsen elämää sen jälkeen? Saadappa jostain kristallipallo joka sen meille kertoo.
Amputaatio puolestaan voisi mahdollistaa proteesilla kävelemään opettelun hyvällä tuurilla jo kuukauden päästä leikkauksesta. Mutta voi siinäkin mennä jotain pieleen ja jalkaan voi jäädä myös kipuja. Mahdollinen amputaatio kohtakaan ei vielä ole ihan selvillä.
Mutta kun nuo kaksi vaihtoehtoa laittaa puntariin, tuntuu amputaatio jotenkin järkevämmältä. Nykyiset proteesit on niin kehittyneitä, että niistä hädin tuskin edes tietää. Tutkimme äsken muutamaa silikoni proteesia ja onhan ne hyvin aidon näköisiä ja tuntoisia. Se on vaan jotenkin niin lopullinen vaihtoehto. Mitä jos kymmenen vuoden kuluttua keksitäänkin keino, jolla pojan jalka olisi voitu hoitaa "kunnolliseksi" helpommin ja varmemmin? Mitä jos kaikki menisi korjausleikkauksissa ihan putkeen ja jalasta tulisikin tosi hyvä, ja hän saisi pitää jalkansa.
Vaakakupeissa on niin suuria asioita, että ihan hirvittää. Jos jalkaa lehdetään korjaamaan, mitä se tekee pojan sosiaaliselle elämällä? Mitä se tekee meidän perheelle? Mitä se tekee esikoiselle? Toisen lapsen jatkuva "sairaana" olo ei voi olla heijastumatta koko perheen elämään.
Amputaatioon päädyttäessä paluuta ei enää ole. Meidän on seistävä päätösemme takana, vaikka poika jonain päivänä laittaisikin meidät selkä seinää vasten ja syyttäisi väärästä valinnasta. Miten oma pää kestää? Miten antaa se lupa, että oma lapsi ei saa olla sellainen kun oli syntyessään, vaan siltä poistetaan jotain. Miten kestää se, että lapselta otetaan jalka pois kun se menee saunaan? Miten kestää se, että pienen lapsesi jalassa voi olla jopa vetoketju?
Näitä asioita joudumme mielessämme pyörittelemään, emmekä voi sysätä päätöstä kenenkään muun harteille. Ortopedi sanoi itsekin, ettei päätös olisi hänellekään helppo, mutta kallistui ehkä kuitenkin amputaatioon...niin ehkä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti