Eilen, kun oli aika mennä nukkumaan, en millään pystynyt pästämään irti neulomuksestani. Puristin puikkoja ja neuloin vimmatusti vaikka tiesin, että kello on jo ihan liian paljon.
Sänkyyn meno pelotti, koska tiesin, että edessä on pitkä yö, uneton yö.
Vielä päivällä olin reipas ja tunsin olevani valmis lääkärikäyntiin, mutta illalla se päättäväisyys alkoi murentua ja rohkeus pettää. Muutaman sängyssä valveilla vietetyn tunnin jälkeen uni vihdoin tuli.
Kun kello aamulla soi, olin hereillä heti. Toimin kuin kone, ajattelematta mitään ja tarkastelematta sitä, miltä minustaa tuntuu. Esikoinen saatiin hoitoon ja me pääsimme lähtemään klinikalle. Kaikki oli ihan hyvin siihen saakka, kunnes astuimme klinikan ovesta sisään. Silloin alkoi hermostuttaa. Huomasin käteni tärisevän ja kurkkua kuristavan.
Odotustilaan istuutuessamme mieleen tulvahti kuva ihan ensimmäisestä käynnistä. Poika oli silloin viisi päivää vanha, ihan pieni käärö huolestuneen äidin tiukassa syleilyssä. Äidin, joka ei vielä tiennyt mitä kaikkea saisi hetkenkuluttua kuulla ja mitä kaikkea edessä olisi.
Seuraava muistikuva, joka mieleen tuli, oli se tunne, kun tuon ensimmäisen käynnin jälkeen istuimme lohduttomina kotona olohuoneen lattialla ja itkimme yhdessä. Silloin pelotti ja olin varma, etten pysty.
Nyt istuimme siinä samassa tilassa odottamassa, että meidät kutsutaan sisään ja seurasimme, kun touhukas taaperomme leikki iloisesti hymyillen. Olimme siis selvinneet ainakin tähän asti.
Kävin wc:ssä hengittämässä hetkisen syvään ja vakuuttamassa peilikuvalleni, että sinä selviät eteenkin päin.
Meidät kutsuttiin sisään ja tuttu ortopedi oli meitä vastassa. Se sama mies joka lateli meille kaikki kauheimmat vaihtoehdot vastenkasvoja silloin vuosi ja kaksi kuukautta sitten. Se mies, jota vihasin ja jonka halusin koko sydämeni pohjasta olevan väärässä. Se mies, jonka en uskonut olevan edes ihminen, niin kylmältä hän silloin vaikutti.
Nyt sen saman ortopedin näkeminen ei tunnu enää pahalta. Hänen paikallaolonsa herättää ehkä jopa hieman luottamuksen ja turvallisuudenkin tunteita. Ja hän tervehtii meitä iloisesti hymyillen ja huomioi poikammekin, kuin vanhan kaverin konsanaan. Hän vaikuttaa ihan ihmiseltä, sittenkin.
Paikalla on muitakin lääkäreitä, erikoistuvia. Pojan tilanne on heille tuttu vain paperilla ja siksi tarinaa hieman kerrataan. Samalla jalan tilannetta tutkitaan ja tarkastellaan. Mahdolliset vaihtoehdot ovat avoinna siinä meidän edessämme. Lääkäreiden puhetta kuuntelee toivoen, että sieltä tulisi jokin kommentti, joka kertoo ihmeen tapahtuneen. Sitä ihmettä ei ole tapahtunut. Tilanne on edelleen sama, ennuste edelleen sama, vaihtoehdot edelleen samat.
Sitten puheenvuoro siirtyy hellävaraisesti meille. Mitä olemme kesän aikana miettineet ja mitkä ovat ajatukset nyt? Mikä olisi mielestämme se oikea askel eteenpäin?
Siinä se oli. Nyt oli se hetki, kun meidän tulisi olla varmoja ja tietää tekevämme oikein. Se oli pelottava hetki ja estelyistäni huolimatta kyyneleet vierähtivät poskilleni ja sanat jäivät kurkkuun. Sanoin vain, että saamamme lisäaika on ollut todella tarpeellinen ja pojan kasvun seuraaminen on helpottanut päätöstä.
Mies sen sitten taisi sanoa. Sen, että olemme päättäneet, että pojallemme tehdään symen-amputaatio ja hän saa proteesin.
Siinä se oli, The päätös.
Se oli tehty ja sanottu ääneen virallisesti.
Se ei tuntunut hyvälle, mutta se tuntui oikealle.
Vaikka lääkäri olisi lausunut ne sanat varmasti jokatapauksessa, hänen sanansa "teitte hyvän päätöksen" tuntui hyvältä. Niin me teimme, juuri sen ainoan oikean ja sen takana seisomme.
Nyt on sitten aika siirtyä eteenpäin. Ensimmäisenä menemme tapaamaan proteesimestaria, jonka kanssa keskustelemme siitä, millä aikataululla hän suosittelisi etenemään ja minkälaista proteesia lähdemme pojalle suunnittelemaan. Samalla voimme tutustua yleisellä tasolla tämän päivän otopedisiin proteeseihin. Voimme alkaa valmistautua tulevaisuuteemme, poikamme tulevaisuuteen.
Saimme tänään jutella myös fysoiterapeutin kanssa, joka tulee olemaan mukana pojan toipumisessa ja kuntoutuksessa. Hän oli erittäin lämmin ja sydämellisen oloinen ihminen. Hän lupasi soitella ensin itse tällä meidän proteesimestarille, ennen kuin me otamme häneen yhteyttä. Hän lupasi tehdä pohjustustyön, jotta meillä olisi helpompi lähteä etenemään asian kanssa. Tuli tunne, että meidän ei tarvitse selvitä enää ihan yksin. Vihdoinkin.
Nyt kun tuo iso askel on otettu, on hassu olo. Toisaalta helpottaa, kun ei tarvitse enää pohtia tuota isoa päätöstä, mutta toisaalta pelottaa kaikki se mitä edessä on. Päätös ei todellakan ole ollut helppo ja kun autoon päästyämme soitin isälleni ja kerroin päätöksestämme, tuli taas itku. Ja myös isän äänestä kuuli, että asia on iso myös heille, mutta he seisovat täysin päätöksemme takana ja tukevat meitä.
Nyt siis kääntyy ihan uusi lehti meidän ja erityisesti poikamme elämäntarinassa. Tästä alkaa matka kohti normaalia elämää. Ja nimenomaan sitä tällä päätöksellä haettiin, mahdollisimman normaalia elämää. Proteesi tulee olemaan osa pojan ja meidän jokapäiväistä elämää, sitä normaalia elämää.
Sinne on vielä jonkin verran matkaa, eikä nämä nyt alkavat viimeiset kilometrit ole varmasti matkan helpoimpia, mutta uskon, että niistä selvitään. Rohkeus tulee varmasti horjumaan, mutta takanamme on paljon tukea ja apua.
Koittakaa siis jaksaa, vuodatuksiani, sillä se on minulle todella tärkeää. On lohdullista kun tietää, että joku kuulee ne syvimmätkin ajatukset. Kiitos, että olette siellä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti