Kun lapset saatiin unille, istuin taas koneelle. Ja mitäs muuta tekemään kun tutkimaan, lukemaan ja kirjoittamaan. Viimeisimpänä katsottiin miehen kanssa yli puolentunnin englanninkielinen powerPoint-esitys aiheesta Fibulaarisen hemimelian korjaus ja pidennysleikkaukset. Ja nyt on ihan sairaan paha olla. Tämä lääkäri oli henkeen ja vereen amputaatioita vastaan ja teki ihan huimia leikkauksia. Sellaset tapaukset suomessa varmaan automaattisesti amputoitaisiin. Hienoja tuloksi hän aikaan sai, mutta oli ne leikkausten määrät potilasta kohden myös aika huimia. Tilanne kolmannen pidennyksen jälkeen jne. Eikä epäonnistumisia pahemmin mainostettu, eikä potilaan kivuistakaan paljon puhuttu. Nuorimmat lapset joilla oli tuo pidennys fiksaattori (eli se pidennys härveli joka on ruuvattu luuhun kiinni) oli 18kk vanhoja. Mutta ihan hyviltä lopputulokset paperilla ja valokuvina näytti. Mitä lienee sitten toiminnallisesti, sitä tarina ei kerro.
Kaikki tuo informaatio sai aikaan todella pahan olon. (Ja voi miten fiksua oli taas yötä vasten tuo katsoa!!!) Nyt se oksennus ei ole kaukana! Tuntuu ihan siltä että joku painaa minun rintakehää kasaan ja en saa henkeä. Tämä sama tunne tuli viimeyönä. En ollut nukkunut silmäystäkään vaikka yritin rentoutua ja ajatella mukavia asioita. Sisustin oman ja monen kaverinkin kodin mielessäni, kokeilin keskittyä ja rentouttaa itseni palapalalta, mutta turhaan. Uni ei tullut. Mielessä pyöri vain kaikki tämä tuskaiseen päätökseen liittyvä. Sitten se iski yhtäkkiä. Tunne, etten saa henkeä. Poika heräili samaan aikaan huutelemaan maitoa ja yritinkin syöttää häntä ja saada ajatuksia kasaan, mutte ei se onnistunut. Lopulta mies syötti pojan ja minä hengittelin raitista ilmaa suoraan ikkunasta. Ei sekään auttanut. Lopulta vaan makasin sängyllä ja keskityin hengittämiseen ja sitten se meni ohi. Puoli neljän jälkeen kai sitten nukahdin, tai sen jälkeen en enää kelloon vilkaissut. Ensimmäisen kerran sama tunne tuli muutama yö sitten. Paniikissa huoneen ovea auki ja paitaa pois päältä ja raitista ilmaa heti, silloin olin kyllä nukkunut ja heräsin tuohon tunteeseen.
Mikä paniikkihäiriö tai stressireaktio minulle on kehittymässä? Alkaa kohta pelottaa, että sekoanko minä.
Minä juuri äsken miehelle sanoin, että minusta oikeasti tuntuu siltä, ettei minusta ole tähän ja minä oikeasti tarkoitin sitä. MINÄ EN PYSTY TÄHÄN!!!!!
Kyse on "vaan" jalasta, ei elämästä ja kuolemasta, mutta kyse on oman lapsen jalasta. Ja miten minä kestän sen mitä tulossa on, oli se sitten kumpaa tahansa? Miten minä pystyn ikinä ruuvaamaan jotain saamarin härveliä joka päivä ja tsemppaamaan lasta sen pitämisessä. (aikahan sen härvelin kanssa ei ole kun se 8-10kk keskimäärin). Tai miten minä ikinä pystyn katsomaan sitä tyngänpäätä, jos jalka katkaistaan? Miten silloin voi olla miettimättä sitä, että oliko päätös oikea? Pää ei taida enää kyetä käsittelemään tätä kaikkea. Joku parin päivän nuijanukutus olis nyt paikallaan!!!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti