Kaikki tiet vievät....

Olen yrittänyt pitää itseni kiireisenä viimeisen parin päivän aikana. Päivisin lapset ja kotihommat pitävät huolen siitä että tekemistä riittää, mutta iltaisin kun on mahdollisuus ihan vaan istahtaa, täytyy keksiä jotain pientä puuhaa. Olen virkannut, neulonut, tilannut netistä valokuvia ja kirjoittanut ruokaohjeita talteen yms.

Ja kaikki tämä puuhastelu sen takia, että saisin pdettyä ajatukset tässä hetkessä. 

Ei se toki kovasta yrityksestä huolimatta aina onnistu. Kaikki ajatusten -tiet tuppaavat viemään, ei Roomaan, vaan kahden viikon päähän ja Lastenklinikalle.

Seinällä olevan kalenterin ohi kävellessä, silmäkulmaan osuu väkisinkin merkintä joka hätkähdyttää jokaisella kerralla. Sitä laskee niitä kokoajan väheneviä päiviä yhä uudestaan ja uudestaan. Sitä toivoo samaanaikaan, että aika kuluisi nopeammin ja että se seisahtuisi juuri tähän. Jännittää. Pelottaa. Mielessä myllertää, eikä kärsi ajatella.

Mutta välillä niiden ajatusten täytyy vain antaa tulla. Ja nyt on taas sellainen hetki. Katsoin juuri telkkarista, Ava:lta uuden Pieniä potilaita -sarjan avausjakson. (Ohjelmassa tutustutaan Lastenklinikan elämään) Ja tänään nähdyssä jaksossa oli mm. pieni vauva, jolta hoidettiin kampurajalkaa. Oli hassua katsoa telkkarista niitä operaatioita, tiloja ja ihmisiä, jotka ovat tulleet itselle niin kovin tutuiksi. Tuntui, kuin olisi seurannut reilun vuoden taikaista arkeamme. Tulevan operaation myötä, sairaala ei tule toivottavasti olemaan enää iso osa ohjelmistoamme.

Edessä on kuitenkin vielä se suurin rutistus. Sen jälkeen pojallamme on kahdeksan varpaan sijasta enää viisi. Me annamme oikeasti ottaa lapseltamme jalkaterän pois, olemme itse niin päättäneet. Pojan kävely ja juoksu taukoaa hetkeksi. Se tuntuu edelleen ihan älyttömältä. Se sattuu johonkin sellaiseen sisäiseen paikkaan itsessä, ettei sitä voi selittää. Mutta siitä tunteesta on pakko opetella pääsemään eroon, jo hyvin pian.