Päivän harmituksia

Olin saanut eräältä tuttavaltani Facebookiin viestin, joka oli varmasti tarkoitettu vain ja ainoastaan kannustukseksi tulevaisuutta ajatellen, mutta se ei vaikuttanut minuun ihan sillä tavalla. Hän kertoi viestissään tavanneensa töissä­ nuoren miehen, kenellä oli molemmissa jaloissa proteesit. Ja tuo mies oli ollut hänen mielestään huomattavan komea ja vieläpä erittäin kohtelias ja hyväkäytöksinen. Hän kertoi asiat nimenomaan tuossa järjestyksessä ja totesipa vielä loppuu, että kylläpä onkin saanut mies hienon luonteen.

Minua ärsyttää! Asian olisi voinut ilmaista myös siten, että hän tapasi komean ja kohteliaan miehen, kenellä sattui olemaan molemmissa jaloissaan proteesit. Ymmärrättekö mitä tarkoitan? Aivan kuin ne jalkaproteesit jotenkin märittäisivät tuota ihmistä. Tai ihan kuin olisi ihme, että proteeseja käyttävä ihminen voi olla komea ja mukava. (Juu. Myönnän, että nyt osuttiin arkaan paikkaan minussa, mutta silti) Enkä todellakaan yritä väittää, etten itse olisi koskaan muodostanut mielikuvaa ihmisestä hänen ulkoisten ”puutteidensa” tai erilaisuutensa perusteella. Olen tehnyt niin usein ja teen varmasti vastaisuudessakin, vaikken tahtoisikaan.

Pojan ns. erilaisuus on muuttanut paljon omia arvoja ja ajatusmalleja. Sitä kun peilaa asioita oman lapsensa kautta, niin sitä oppii ajattelemaan myös omia käsityksiään ja mielipiteitään. Ja sitä toivoo, että ihmiset osaisivat nähdä myös ulkokuoren taakse. Minä todella toivon, että esim. pojan mennessä kouluun, voisi hänen luokkakaverinsa kertoa kotonaan, että heidän luokallaan on poika nimeltään ? joka on ihan ok. Ja tuolla pojalla on toisessa jalassa proteesi. Eikä siten, että heidän luokassaan on poika jolla on tekojalka, muuten se on ihan jees.

Uskon vahvasti, että tuohon asiaan voi vaikuttaa paljon myös itse. Se miten suhtaudut asiaan itse ja kuinka tuot sen julki.  Vaikka olen itsekin sortunut monesti siihen, että pojan vamma on mennyt itse pojan edelle, varsinkin niinä raskaina hetkinä, niin silti toivon, että hän itse omassa persoonassaan olisi se, mitä hänestä jää mieleen, eikä hänen erilainen jalkansa. Haluan/haluamme kasvattaa poikaa avoimuuteen vammansa suhteen, muttei kuitenkaan liiaksi. Minusta olisi parempi, jos hän voisi tulevaisuudessa itse rehellisesti kertoa jalastaan niille ihmisille joiden kanssa hän tulee olemaan enemmän tekemisissä (esim. koulussa), kuin se, että toiset miettivät ja arvailevat selän takana. Itse olemme ainakin pyrkineet olemaan avoimia asiasta, emmekä ole jalkaa piilotelleet tai salailleet. (vaikka oli minulla sellainenkin vaihe, silloin kun poika oli ihan pieni. Halusin lukittautua hänen kanssaan kotiin ja käpertyä kerälle sänkyyn. Mutta se liittyi silloinkin enemmän siihen, etten halunnut häneen sattuvan)

Hassua, että tuo tuttavani viesti tuli juuri tänään, sillä mietin näitä asioita jo muutenkin. Olin nimittäin tänään lasten kanssa uimahallissa ja siellä tulee aina tilanteita, joissa on onnellinen siitä, ettei poika vielä itse ymmärrä kaikkea mitä ympärillä tapahtuu. Tänäänkin oli kuiskuttelua ja osoittelua. Se tuntuu itsestä pahalta nimenomaan pojan puolesta, ei omasta. Mutta siihen on vaan opittava ja annettava sen mennä toisesta korvasta sisään toisesta ulos. Sen kun saisi myös opetettua pojalle. Ihan kuin lapsen kasvattamisessa ei muuten olisi tarpeeksi haasteita.  :)